Pastori kuuntelee vankeja, ei arvostele – Esa Nenonen kohtaa tuomitut rikolliset tasavertaisesti ja päätyy usein puhumaan anteeksiannosta sekä arkielämän huolista

Helsinkiläinen Pelastusarmeijan kapteeni Esa Nenonen aloitti vierailut vankilassa seitsemän vuotta sitten. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kun Esa Nenonen saapuu vankilan porteille, on edessä tiukka turvatarkastus. Vartija valvoessa on kuljettava metallinpaljastimen läpi. Nenosen mukanaan tuomat tavarat tutkitaan, kaikki kitarasta laulukirjoihin. Mikään luvatonn ei jää tarkoilta silmiltä huomaamatta.

"Onhan se vähän jännittävää", Nenonen sanoo.

Eikä mikään ihme. Vankilan ydinajatus on eristää vangit muusta yhteiskunnasta ainakin pääpiirteittäin. Tuon rajan ylittäminen suuntaan ja toiseen on eriskummallinen hetki.

Pelastusarmeijan kapteeni Esa Nenonen on tehnyt vankilatyötä nyt seitsemän vuoden ajan. Noin kerran kuukaudessa hän käy pitämässä tiiminsä kanssa jumalanpalveluksen parissa Etelä-Suomessa sijaitsevassa vankilassa.

Etukäteen ei voi tietää, kuinka moni vanki ilmestyy paikalla. Joskus yksi, toisinaan viisitoista. Nenonen lukee heille Raamattua, rukoilee ja sitten lauletaan yhdessä. Tärkeintä ovat kuitenkin yhteiset keskustelut.

Paikalle saa tulla kuului kirkkoon tai ei. Mukana on välillä myös muita uskontokuntien edustajia.

"Osa on selkeästi löytänyt jotakin kristillistä elämäänsä, toiset vielä etsivät. Emme tiedä näiden ihmisten taustoista mitään. Minusta se on hyvä asia, koska se antaa mahdollisuuden kohdata kaikki ihmiset samalla tasolla."

Työssään Nenonen on kirjaimellisesti samalla tasolla vankien kanssa. Tapaamisissa ei kivuta korkeuksiin kurottavaan saarnastuoliin, vaan eräässäkin vankilassa vangit ja Pelastusarmeijan väki istuu saman pöydän ääressä.

"Olemme toistemme silmien tasolla, jaamme ihmisyyttä ja uskoa. Opin keskusteluista itsekin paljon, kun kuuntelen ihmisten kertomuksia. On mielenkiintoista huomata, miten monen ihmisen elämä päätetään jo ennen syntymää. Saamme mukaamme erilaiset eväät, emmekä todellakaan lähde samalta viivalta elämän kilvoitteluun ja mittelöön. Monet lähtevät todella vaikeista olosuhteista."

Vangit arvostavat aitoutta, kertoo Esa Nenonen. Tasavertaisissa keskusteluissa hän on itsekin oppinut valtavasti elämästä. Kuva: Jaana Kankaanpää

Tuomittujen rikollisten kohtaaminen ilman syyttävää sormea tai tuomitsevaa katsetta on Nenoselle lopulta aika helppoa, sillä nuoruudessaan hän koki monenlaisia haasteita.

19-vuotiaana Nenonen tunsi elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

"Minulla oli monenlaisia haasteita elämänhallinnassa. Olin aika kova juomaan ja altis päihteille. Sisäinen tyhjyys käynnisti minussa halun etsiä Jumalaa."

Nenosen lähipiiriin ei kuulunut hartaita kristittyjä, joten hän rohkaisi itseään osallistumaan jumalanpalveluksiin. Siellä hän tapasi ihmisiä, jotka johdattivat häntä eteenpäin.

"Sitten tuli hetki, jolloin haparoiden pyysin Jeesusta tulemaan elämääni, ja jollain tavalla elämä lähti todella muuttumaan."

Oma seurakunta löytyi vuonna 1986, mutta Pelastusarmeijan vuoro oli vasta paljon myöhemmin.

2000-luvun alkupuolella Nenonen ajoi työkseen raitiovaunua, jonka reitti kulki läpi Helsingin Kallion. Kaarlenkadun pysäkin kohdalla hän vilkuili usein Pelastusarmeijan kiinteistöä.

"Minulla tuli hassu ajatus, että jos Jumala kutsuisi minut Pelastusarmeijaan, olisinko valmis. Vastaus oli ei."

Pari vuotta Nenonen haudutteli ajatusta. Ensimmäisenä adventtina vuonna 2003 hänen kielteinen vastauksensa oli muuttunut. Hänestä tuli Pelastusarmeijan jäsen, ja myöhemmin hän hakeutui upseerikoulutukseen sekä Pelastusarmeijan työntekijäksi.

Pelastusarmeija on tehnyt vankilatyötä Suomessa jo noin sadan vuoden ajan. Kuvassa Helsingin vankila. Kuva: Jaana Kankaanpää

Keväällä Pelastusarmeijan vankilatyö oli koronan vuoksi tauolla, kun vankiloihin ei tartuntojen pelossa laskettu ulkopuolisia henkilöitä. Nyt vierailut ovat kuitenkin jälleen mahdollisia.

Osa Nenosen vierailukohteista on tutkintavankiloita, joissa vangit vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tuomiotaan suorittavien vankien kanssa on sen sijaan mahdollisuus solmia pidempiaikaisiakin keskusteluyhteyksiä.

Useimmiten vangit eivät erityisemmin kerro Nenoselle ajatuksiaan, he keskittyvät kokemiseen ja näkemiseen.

Yhden erityisen hienon hetken uraltaan Nenonen kuitenkin muistaa. Eräässä tilaisuudessa nuori mies kumartui Nenosen puoleen, ja kuiskasi tälle, että sydämessä tuntuu nyt niin hyvältä.

"Ajattelin, että Jumala oli koskettanut tätä ihmistä. Hän oli saanut uudenlaista ajateltavaa. Se kertoo myös siitä, että olimme pystyneet puhumaan Jumalasta tavalla, joka ei ahdistanut ihmistä vaan olemme antaneet kuvan Jumalasta, joka on ihmisen puolella."

Se Nenoselle hänen työssään onkin tärkeintä: muistuttaa kaikkia, että ei ole olemassa toivottomia tapauksia. Nenonen pitää esillä toivoa ja uuden alun mahdollisuutta. Moralisoimiseen hän ei lähde.

On vankilatyössä toki myös omat raskaat puolensa. Suurin taakka kantaa on riittämättömyyden tunne. Ylipäänsä Suomessa on paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat apua ja joiden ongelmat ovat juurtuneet hyvin syvälle. Kaikkeen ei riitä aikaa tai resursseja, vaikka kuinka yrittäisi.

"Kyllä se väsyttää. Joskus puolileikilläni sanon Jumalalle, että nyt tarvittaisiin vähän enemmän omistajaohjausta."

Erityisen tärkeää Nenosen työssä on saada ihmiset luottamaan itseensä ja pääsemään sellaiseen pisteeseen, että elämässä kykenee selviämään omin voimin.

"Voimme kulkea ihmisen rinnalla vain tietyn matkaa, emme me yksin pysty kenenkään elämää täysin muuttamaan. Ihmisen pitää itse löytää avaimia omaan elämäänsä."

Esa Nenosen työhön kuuluu myös paljon muutakin kuin vankilavierailut. Hän on saanut kirjeitse avunpyynnön vähävaraiselta perheeltä. Kuva: Jaana Kankaanpää

Millaisista asioista vankiloiden paksujen seinien sisäpuolella sitten keskustellaan? Nenosen mukaan syyllisyys nousee esille usein. Vangit pohtivat syyllisyyden käsittelyä ja tietysti myös siihen liittyvää anteeksiannon mahdollisuutta.

"Oikeastaan siitä seuraa todellinen vapaus. Uskon avulla voi löytää vapaudentunteen omaan elämäänsä. Vaikka ulkoisesti olisi vankilassa, voi tuntea vapautta sisäisesti. Se on tärkeää."

Moni vanki pohtii myös hyvin arkipäiväisiä asioita. Miten selvitä elämästä vapautumisen jälkeen? Mistä voi saada tukea, kun vankilan päivärutiinit eivät enää määritä elämää? Kinkkisiä ovat myös ihmissuhteet kaltereiden toiselle puolelle. Moni huolehtii puolisostaan tai lapsistaan.

Nenosen mukaan kohtaamiset vankiloissa ovat aina hyvin herkkiä.

"Vangit lukevat aika äkkiä, mikä olet miehiäsi ja millaisia ovat ne arvot ja usko, joita edustat."

Kohtaamisissa ei auta kuin olla aito ja rehellinen. Vankien päälle ei voi kaataa omaa uskoaan kuin saavista ikään ja toivoa sen muuttavan jotain. Sen sijaan pitää kuunnella, olla läsnä.

"On hienoa huomata, että lyhyessäkin ajassa voi saavuttaa ihmisen luottamuksen. Ja kun sen saavuttaa, sitä ei saa rikkoa."