Esikoisromaani kertoo koulukiusaamisen pitkästä varjosta – "Voi syntyä harha, että maailma on sellainen kuin se on pahimmillaan koulun pihalla"

Antti Rönkä asuu kesän loppuun saakka Lahdessa, jossa kävi myös lukion. Pikku Vesijärven äärellä hän alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan uuteen muistivihkoon kaksi vuotta sitten. Kuva: Jarno Mela

Ruokavälitunnilla kiviä heittelevät pojat. Pään päällä tyhjennetty säiliöteroitin. Betoniseinään iskeytyvä takaraivo ja sykkivä kipu.

Alakouluikäinen Aaro tuntee totisesti koulukiusaamisen kipeät puolet. Toisaalta jossain kohtaa fyysinen kipu katoaa, mutta pelko ja epävarmuus jäävät alituisiksi seuralaisiksi.

Aaro on päähenkilö Antti Röngän tällä viikolla julkaistussa Jalat ilmassa -kirjassa. Aaron tarina rakentuu Röngän omista muistoista.

Rönkä varttui Asikkalan Vääksyssä. Alakoulussa alkanut koulukiusaaminen oli fyysistä, mutta myös porukan ulkopuolelle jättämistä ja sanallisia sivalluksia.

"Vääksy on niin pieni paikka, että siellä dynamiikka ei muutu, kun porukka pysyy samana. Se oli pitkä tie", Rönkä muistelee.

Vasta lukio tarjosi Röngälle pakotien kotikylän piireistä, sillä hän lähti opiskelemaan Lahteen, joka sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päässä hänen kotikulmistaan.

"Kaupunkimiljöö suvaitsee paremmin erilaisia ihmisiä. Olin vielä aika käpertynyt itseeni, mutta pikkuhiljaa aloin avautua."

Lukion jälkeen olivat vuorossa yliopisto-opinnot. Rönkä vaihtoi jälleen maisemaa ja muutti Jyväskylään, missä hän alkoi opiskella kirjallisuutta.

Jyväskylässä yksinäisyys valahti Röngän päälle aivan uudella tavalla. Epäilevät ajatukset täyttivät pienen yksiön, kun luentojen välissä oli paljon joutoaikaa.

"Vaikka ympärillä oli uusi porukka ja uusi kaupunki, vanhoista ennakko-odotuksista oli vaikea päästää irti. Vaikka kiusaaminen oli ollutta ja mennyttä, se pyöri mielessä."

Samoja ajatuksia on myös romaanin Aarolla. Mistä voi tietää, milloin seuraava pilkkasana nousee ilmoille? Ovatko opiskelukaverit muka vilpittömästi mukavia?

Eräänä päivänä täsmälleen kaksi vuotta sitten Rönkä vietti vapaapäivää Lahdessa. Silloin hänessä sykähti vahva impulssi: olisi pakko kirjoittaa.

Rönkä kävi ostamassa vihkon kirjakaupasta, istahti Pikku Vesijärven rannalle ja antoi sanojen valua paperille.

"Aluksi se oli varmaan jonkinlainen terapiaprojekti, mutta halusin kirjoittaa niin, että muutkin voisivat lukea sitä."

Pian kynä vaihtui tietokoneeseen, sillä Rönkä pelkäsi kadottavansa tärkeän muistikirjansa.

Vuoden päästä tekstin ensimmäinen versio oli valmis. Rönkä oli laittanut opintonsa jäihin pystyäkseen keskittymään työhönsä. Rönkä antoi kappaleen tekstistään kustannustoimittajan luettavaksi, ja pian tämä pyysikin jo koko käsikirjoitusta.

"Minulla oli tuuria matkassa, en tiedä millainen pudotus olisi ollut, jos tekstiä ei olisi hyväksytty. Nyt sain itseluottamusta, ja se oli hyvä asia."

Vaikka Rönkä oli alusta asti ajatellut tekstinsä myös muiden luettavaksi, oli omien muistojen näkeminen kirjan vedoksessa aikamoinen kokemus.

"Olin vähän järkyttynyt ja mietin, mitä olen tekemässä. Sanon julkisesti asioita, joista en ole pystynyt puhumaan parhaille kavereillenikaan."

Eniten Rönkää kirjan julkaisemisessa jännittääkin hänen läheisten kavereidensa reaktiot. Voiko heidän suhtautumisensa muuttua?

"Vaikka totta kai tiedän, etteivät he edes olisi kavereitani, jos sellainen mahdollisuus olisi. Mutta kyllä sitä jonkin verran miettii, samoin kuin mitä Vääksyssä ajatellaan."

Edes Röngän vanhemmat eivät tienneet kaikista poikansa koettelemuksista ennen tekstin lukemista. He ovat olleet kannustavia, mutta Rönkää itseäänkin satuttaneiden muistojen läpikäynti ei ollut heillekään varmasti kevyttä.

Sen sijaan Rönkä ei pelkää lainkaan kiusaajiensa reaktioita kirjaan.

"Olen miettinyt sitä jonkin verran, mutta en edes ajattele, että he lukisivat kirjani. Kirja ei ole yksittäiseen ihmiseen kohdistuva kosto enkä halua heiltä kirjalla huomiota."

Koulukiusaaminen ei seuraa tiettyä kaavaa, minkä vuoksi siihen voi olla hankala puuttua. Röngän mielestä kaiken avain on kuitenkin puhuminen. Vaikka kiusatun mielestä tilanteen läpikäyminen tuntuisi turhalta, asiat yleensä lähtevät aukeamaan sanojen opastamina.

"Sulkeutuminen voi tuntua helpolta ratkaisulta, mutta se vain pitkittää kaikkea."

Rönkä muistuttaa, että jossain vaiheessa kiusaamisen aiheuttamat tunteet purkautuvat ulos tavalla tai toisella. Hiljaisuuden kyllästämä yksinäisyys saattaa myös tehdä tilanteesta pahemman kuin se todellisuudessa on.

"Tällaisessa tilanteessa voi syntyä harha, että maailma on sellainen kuin se on pahimmillaan koulun pihalla. Se luo vääristyneen kuvan, että kaikki ihmiset olisivat minua vastaan, mutta se ei pidä paikkaansa. Niiden tilanteiden ulkopuolella on vielä isompi maailma, ja se on yleensä sen puolella, joka kärsii."

Rönkä kaipaisi ihmisten keskuuteen enemmän empatiaa.

"Jokaisen pitäisi miettiä aamulla, mitä voi tehdä tänään, että muilla olisi helpompaa."

Koulukiusaamisesta pitäisi ylipäänsä puhua Röngän mielestä enemmän. Hän on valmis antamaan kasvonsa keskustelulle, sehän oli yksi syy kirjoittaa koko kirja. Toisaalta hän toivoo, ettei esikoiskirja leimaa häntä liikaa. Hänellä on nimittäin muutakin sanottavaa.

"Haluan, että ihmiset lukevat kirjaani kaunokirjallisena tekstinä. Olen myös jo luonnostellut joitain muitakin aiheita. Haluan kirjoittaa lisää."

Syksyllä alkaa jälleen uusi vaihe Röngän elämässä. Hän haki siirtoa Jyväskylästä Tampereen yliopistoon, sillä hän haluaa opiskella kirjallisuuden lisäksi informatiikkaa. Jyväskylässä tarjolla oli vain kasvatustiedettä, mutta Rönkä ei halua ryhtyä opettajaksi.

On hivenen ironista, että samaan aikaan kun Röngän kirja opintojensa alkua jännittävästä Aarosta patsastelee kirjakauppojen uutuushyllyissä, Rönkä tempoo auki uuden opinahjon ovia.

"Olen taas samassa tilanteessa. Ehkä nyt kun täytän jo 23 vuotta, en enää jaksa jännittää. Olen jo sen kerran kokenut ja kirjoittanut siitä, olen olevinani jo aikuinen. Ehkä se on helpompaa nyt. Toisaalta se on nyt helppo sanoa, mutta voinhan olla sitten taas neuroosieni kourissa."

Jännitystä lisää sekin, että Rönkä saapuu muiden kirjallisuudenopiskelijoiden keskelle esikoiskirjailijana.

"Voi olla, että kukaan ei ole lukenut kirjaani. Haluan ehdottomasti olla lähestyttävä enkä sulkeutua omaan yksinäisyyteen. Uskon, että se menee luontevasti."