Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • Suomi voisi halutessaan ostaa sukellusveneitä Merivoimille, ja hintaakin on ynnätty – hankintaa vastaan sotii pari perustetta

    Suomelta puuttuvat yhä sukellusveneet, mikä tarkoittaa aukkoa meripuolustuksessa – silti niitä meille tuskin tulee.
    Sukellusvene Vesikko on entistettynä Sotamuseon vetonaula Suomenlinnassa. Se oli Suomen toiseksi pienin sukellusvene ja onnistui upottamaan torpedolla neuvostoliittolaisen rahtilaivan.
    Sukellusvene Vesikko on entistettynä Sotamuseon vetonaula Suomenlinnassa. Se oli Suomen toiseksi pienin sukellusvene ja onnistui upottamaan torpedolla neuvostoliittolaisen rahtilaivan. Kuva: Sanne Katainen

    Siinä se lepää kuin vesikko kuivalla maalla.

    Ensi vaikutelma on pienuus. Jos 41 metriä pitkän Vesikon laittasi valtamerillä seilaavien typhoon-luokan ydinsukellusveneiden vierelle, se näyttäisi lähinnä sukelluspallolta. Sellainen se oli myös omana aikanaan, sillä Suomen viidestä sukellusveneestä vain 33-metrinen Saukko oli vielä pienempi.

    Sisätiloissa Vesikon ahtaus ei enää yllätä, sillä kukapa olisi välttynyt toisesta maailmansodasta kertovilta sotaelokuvilta. Suljetun paikan kammo on läsnä kuin konsanaan saksalaisklassikossa Das Bootissa, mutta kaikki on minikoossa – niin makuutilat kuin konehuonekin. Puuttuu vain hulluuden rajoilla häilyvä konemestari Fritz Grade (Klaus Wennemann) kuuntelemassa euforinen ilme kasvoillaan koneiden jylinää.

    Oppaaksi ovat lupautuneet Sotamuseosta näyttelypäällikkö Lauri Haavisto ja kokoelmanhoitaja Juha Joutsi. Mies toteaa, että Suomen sukellusveneistä on ansiokkaasti kirjoitettu ennen häntäkin, mutta yksi puute niissä oli.

    ”Vesikon laitteiden käyttöä ei ollut tutkittu, joten päätin selvittää juuria myöten, kuinka ne oikeasti toimivat.”

    Joutsi vetelee kahvoista ja kertoo, mikä vaikuttaa mihinkin ja mihin piti varoa koskettamasta sähköiskun pelossa.

    Sotamuseossa työskentelevät Lauri Haavisto ja Juha Joutsi istuvat Vesikon sohvalla, joka lisättiin veneeseen vasta entistämisvaiheessa. Se on harvoja aikaan kuulumattomia esineitä aluksessa.
    Sotamuseossa työskentelevät Lauri Haavisto ja Juha Joutsi istuvat Vesikon sohvalla, joka lisättiin veneeseen vasta entistämisvaiheessa. Se on harvoja aikaan kuulumattomia esineitä aluksessa.  Kuva: Sanne Katainen

    Moni uskoo Suomelta puuttuvan sukellusveneet, koska Pariisin rauhansopimus 1947 kielsi ne. Toiset taas ajattelevat, ettei niistä olisi Itämerellä mitään puolustuksellista hyötyä. Ensimmäinen on vanhentunutta tietoa, toinen väärää.

    Suomi irtaantui jo kolmisenkymmentä vuotta sitten sodan jälkeisistä aserajoituksista.

    Sukellusvene on yhä käypä ja tehokas peli Itämerellä ja erinomainen lisäturva meriyhteyksistään riippuvaisille valtioille.

    ”Merivoimat Ruotsissa ovat harjoituksissa todenneet, että sukellusvene havaitsee laivan aina ennemmin kuin laiva sukellusveneen. Siksi paras ase torjua sukellusveneitä on toinen sukellusvene”, sanoo merisotaopin pääopettaja, komentaja Iiro Penttilä Maanpuolustuskorkeakoulusta.

    Itämeren ominaispiirteet auttavat sukellusveneitä piiloutumaan tehokkaasti.

    Itämeren ja erityisesti Suomenlahden ominaispiirteet ja matalat vedet rajoittavat sukellusveneiden toimintaa mutta antavat myös mahdollisuuksia. Kesällä veden lämpeneminen portaittain häiritsee meren pinnalta käsin käytettävien valvontalaitteiden toimintaa.

    ”Sukellusvene pystyy operoimaan paljastumatta Itämerellä näitä niin sanottuja harppauskerroksia hyväksi käyttäen.”

    Tositilanteessa sukellusvene voisi päästä huomaamatta lähelle aluksia ja maakohteita, joita se voisi uhata veneestä laukaistavilla yliääniohjuksilla, kuten nyt Mustallamerellä. Uusimmat sukellusveneet pystyisivät myös siirtämään maavoimien erikoisjoukkoja haluttuihin paikkoihin.

    Tämä tekee niistä vaarallisia aseita myös matalissa vesissä – varsinkin kun pinta-alaltaan vähäisellä Itämerellä mikä tahansa sen rantavaltio pystyisi periaatteessa toimimaan omalta alueeltaan missä vain.

    Vuonna 2015 Merivoimat havaitsi Helsingin edustalla ”vedenalaisen kohteen”, jota hätisteltiin pois käsisyvyyspommein.

    Merivoimat kertoi silloin, ettei varmuudella voitu sanoa kyseessä olleen sukellusvene. Meren pohjassa olevaa kohdetta on hankala todentaa vedenpitävästi.

    Venäjällä tiedettiin tuolloin olleen pari Kilo-luokan sukellusvenettä Itämerellä. Kooltaan venetyyppi on hieman kookkaampia kuin suurimmat Suomen sukellusveneet 1940-luvulla, noin 70 metrin pituinen ja 15 metriä korkea.

    Merivoimat ei kertonut, kuinka syvällä se kohteen havaitsi, mutta tiettävästi kyseisellä alueella vettä on 40–80 metriä.

    ”Totta kai on mahdollista, että sukellusveneiden avulla halutaan kartoittaa tiettyjä alueita tai harjoitella siellä liikkumista”, Penttilä arvioi.

    Vuonna 1981 Neuvostoliiton Whiskey-luokan sukellusvene U 137 ajoi karille Gåsefjärdenissä Karlskronan saariston sotilaallisella suoja-alueella vain kymmenen kilometrin päässä ruotsalaisesta laivastotukikohdasta. Episodi sai leikkisästi nimen Whiskey On The Rocks ja osoitti, kuinka huomaamatta sukellusvene voi piilotella ja liikkua Itämerellä ja toisaalta, kuinka paljon ammattitaitoa siellä liikkuminen vaatii. Neuvostoliiton virallinen selitys oli ”navigointivirhe”.

    ”Vastausta emme tiedä, mutta noin räikeä navigointivirhe kertoisi ainakin huonosta koulutustasosta”, toteaa Penttilä.

    Itämerellä ei ollut helppoa liikkua sukellusveneellä aiemminkaan. Vesikon 20-henkinen miehistö oli käytännössä ammattisotilaita, kuten muutkin Suomen sukellusvenemiehistöt. Tosin joukkoa täydennettiin sotavuosina varusmiehillä.

    Sisätiloissa huomaa helposti, kuinka manuaalista kaikki oli ennen. On melkein ihme, että vene on voinut liikkua veden alla matalissa vesissä törmäämättä esteisiin.

    Vesikko joutui navigoimaan veden alla aikansa laitteilla Itämeren matalissa vesissä.
    Vesikko joutui navigoimaan veden alla aikansa laitteilla Itämeren matalissa vesissä. Kuva: Sanne Katainen

    Suurilla selillä ja valtamerillä seilaavat sukellusvenepäälliköt eivät mieluusti tuo veneitään paikkoihin, joissa on alle 200 metriä vettä. Suomenlahden keskisyvyys on 20–50 metriä ja syvin kohta 125 metrissä. Jopa Itämeren keskisyvyys on vaivaiset 54 metriä. Syvimmillään siellä on 459 metriä.

    Veden alla oli ikävää ja inhottavaa, ja kosteus ruokki hometta.

    Vesikko kesti virallisesti painetta sadan metrin syvyyteen saakka. Se riitti hyvin, vaikka paineensietokykyä sukellusveneillä on usein ilmoitettuja lukuja enemmän.

    Sukellusvenemiesten elämää on ihailtu turhaan. Arki veden alla oli inhottavaa: meteli kakofonista ja jatkuvaa, ruoka yksipuolista ja vilu alati läsnä.

    Suomen sukellusvenemiehistöt säästyivät miinoilta ja syvyyspommeilta, mutta henkisiä traumoja koki moni.
    Suomen sukellusvenemiehistöt säästyivät miinoilta ja syvyyspommeilta, mutta henkisiä traumoja koki moni. Kuva: SA-kuva

    ”Kerran Vesikolla vieraili sukellusveneellä palvellut veteraani. Hän kertoi, että kosteus tiivistyi sisäpuolella kattoon ja tippui vetenä alas. Kylmyys ja kosteus rasittivat miehiä”, pohtii Haavisto Sotamuseosta.

    Homeen kasvulle olot olivat ihanteelliset, joten monet tarpeelliset kankaat valmistettiin kosteutta torjuvista hevosen jouhista.

    Moottoreiden jylinä oli valtava, mutta kuulosuojaimia ei tuolloin tunnettu ja käytetty. Niinpä monen kuulo vaurioitui sotavuosina, vaikka olisi muuten välttynyt naarmuitta.
    Moottoreiden jylinä oli valtava, mutta kuulosuojaimia ei tuolloin tunnettu ja käytetty. Niinpä monen kuulo vaurioitui sotavuosina, vaikka olisi muuten välttynyt naarmuitta.  Kuva: Sanne Katainen

    Aivan uusiin paineisiin miehistö joutui, kun tilanne oli päällä. Vesikon täpärin tilanne oli vuonna 1941, kun se torpedoi venäläisen rahtilaivan Vyborgin ja joutui itse vartioveneiden syvyyspommihyökkäysten kohteeksi.

    Onneksi venäläisillä yrittävät löytää sukellusveneitä alkeellisella tekniikalla. Vartioveneet vetivät vaijereita perässään vedessä ja koettivat saada veneeseen kosketuksen.

    ”Sukellusveneessä on varmasti ollut kylmä hiki pinnassa, kun vaijeri on raapinut rakenteita”, toteaa Joutsi.

    Sotamuseon kokoelmanhoitaja Juha Joutsi tietää Vesikosta kaiken, jopa kuinka se teknisesti toimi.
    Sotamuseon kokoelmanhoitaja Juha Joutsi tietää Vesikosta kaiken, jopa kuinka se teknisesti toimi. Kuva: Sanne Katainen

    Lähimmät syvyyspommit räjähtivät parin sadan metrin päässä Vesikosta ja rikkoivat vain joitain mittareita. Muutaman kymmenen metrin etäisyydellä räjähtävä pommi olisi voinut olla kohtalokas.

    Onnistunut hyökkäys oli koitua Vesikon omaksi kohtaloksi.

    Suomalaisilla sukellusvenemiehillä oli onni myötä. Jatkosodassa Suomen liittolainen Saksa hallitsi Itämerta, ja maat sulkivat Venäjän sukellusveneet pääosin Suomenlahden pohjukkaan miinoin ja sukellusveneverkoin.

    Niinpä sukellusveneidemme miehistöt selvisivät sodista naarmuitta, mutta monen mieli järkkyi. Miehiä jäi palaamatta lomilta, kolmen psyyke petti ja yksi vahingoitti itseään, jottei hänen tarvinnut enää palata palvelukseen.

    Aselajin palauttamista on tutkittu Merivoimissa sen jälkeen, kun Pariisin rauhansopimuksen pykälät vuodelta 1947 menettivät merkityksensä. Hinta olisi kova.

    ”Kaksi venettä olisi minimimäärä, ja lisäksi tarvittaisiin infra koulutukseen ja huoltoon sekä pelastus- ja huoltoalukset, jos jotain yllättävää tapahtuu. Laskelmien jälkeen Merivoimat totesi, että sukellusveneiden hankinta vaatisi vähintään yhden pintalaivueen poistamista.”

    ”On myytti, ettei Suomi olisi panostanut puolustukseen ennen talvisotaa.”

    Eivät sukellusveneet olleet halpoja edes 1930-luvulla, jolloin Suomi loi asevoimansa. Haavisto pitää myyttinä, ettei Suomi olisi laittanut aseisiin rahaa ennen talvisotaa. Viiden sukellusveneen ja kahden panssarilaivan hankinta oli köyhälle maalle suuri ponnistus, joka tehtiin maa- ja ilmavoimien kustannuksella. Laskua maksoivat miehet juoksuhaudoissa.

    Sähkömoottoreiden avulla liikuttiin pinnan alla. Niitä hallittiin kahvoilla, ja samalla oli varottava sähköiskuja.
    Sähkömoottoreiden avulla liikuttiin pinnan alla. Niitä hallittiin kahvoilla, ja samalla oli varottava sähköiskuja. Kuva: Sanne Katainen

    Tekniikka on mennyt huimasti eteenpäin Vesikon ajoista, ja nykyään sukellusveneiden komentokeskukset muistuttavat kuvaruutuineen siistiä toimistoa.

    Sukellusveneiden hinnoista liikkuu netissä arvioita. Australian hiljan tekemän sukellusvenekaupan piti maksaa alun perin 34–38 miljardia dollaria, mutta hinta-arvio on sittemmin tuplaantunut. Ja maa sentään hyödyntää olemassa olevaa infraa.

    Puolustusvoimat on järjestänyt puolustuksen toimivaksi ilman sukellusveneitäkin. Silti Penttilä ottaisi, jos annettaisiin.

    ”Jos minulta meriupseerina kysyy, haluaisitko sukellusveneitä, niin ehdottomasti tahtoisin. Samaan aikaan kuitenkin pintalaivasto olisi pidettävä tuollaisena kuin se meillä on nyt. Sukellusvene olisi kieltämättä hyvä lisä.”

    Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydet vähentävät Suomen tarvetta sukellusveneille, sillä Ruotsin ja Saksan sukellusveneet ovat Itämerellä kukkulan kuninkaita. Jo nyt Suomi harjoittelee Ruotsin merivoimien kanssa ja saa arvokasta kokemusta muun muassa sukellusveneiden torjunnasta.

    ”On aivan eri asia maalittaa pinnan alla liikkuvaa kohdetta kuin jotain kiinteää harjoitusmaalia”, Penttilä toteaa.

    Suomi on suluttamisen suurvalta myös merellä.

    Suomi on kohentanut merkittävästi hankkimalla sukellusveneiden torjuntaan tarkoitettuja torpedoja Ruotsista. Asejärjestelmällä harjoitellaan jo, ja Tp 47 -tyyppiä olevat järjestelmät asennetaan aikanaan Hamina-luokan veneisiin.

    Lisäksi vanhat aseet, merimiinat, ovat yhä arsenaalissa, mikä tekee Suomesta suluttamisen suurvallan tarvittaessa myös merellä.

    ”Suomi on kehittänyt heräte- ja kosketusmiinoja, ja väitän, että meillä on paras miinoituskyvyn omaava laivasto koko maailmassa”, Penttilä sanoo.

    Merenpohjassa olevat kuuntelukentät, laivojen järjestelmät ja niiden kyky jakaa tietoa keskenään ovat kehittyneet niin, että veden lämpötilojen aiheuttamat ”murrokset” eivät enää estä sukellusveneiden löytämistä. Nykyään jopa uusimmat torpedot jakavat informaatiota keskenään.

    Vesikon nokassa olevat torpedot vaikuttavat antiikkisilta, mutta loppujen lopuksi torpedojen perustekniikka ei ole muuttunut kovin paljon.

    ”Ne olivat ehdottomasti veneen kalleimmat yksittäiset varusteet”, Joutsi selittää.

    Kun 1,5 tonnin torpedo laukaistiin paineilmalla liikkeelle, painopiste veneessä muuttui hetkeksi ja oli syytä pidellä jostain kiinni. Vain taitava ohjaus esti keulaa nousemasta hetkeksi veden pinnalle ja paljastamasta sukellusveneen sijaintia, ennen kuin merivesi täytti putken ja vakautti aluksen.

    Torpedot tuotiin vinssin avulla Vesikkoon keulapuolella olevasta luukusta.
    Torpedot tuotiin vinssin avulla Vesikkoon keulapuolella olevasta luukusta. Kuva: SA-kuva

    Vesikon painopiste oli tarkasti mietitty. Kun etupäässä olevalla matruusilla tuli tarvetta takaosassa sijaitsevaan vessaan, vastaavasti jonkun oli siirryttävä takaosasta etuosaan.

    Joutsin tietämys aluksesta on ällistyttävän tarkkaa. Jos Vesikolla joutuisi lähtemään jälleen Itämeren syvyyksiin, häntä ei olisi syytä jättää rannalle.

    Sellaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Vesikko pysyy maakrapuna.