Joulu tulee keskeneräisille, vuoden pappi lupaa: "Eletään näissä puitteissa, mitkä on"
Kantri haastatteli vuonna 2013 pappispariskunta Juha ja Johanna Tanskaa. Pappisliitto valitsi Juha Tanskan tänä vuonna vuoden papiksi.
Juha ja Johanna Tanska. Kuva: Jarkko Sirkiä"Me ollaan luovuttu täydellisen idyllin hakemisesta. Eletään näissä puitteissa, mitkä on. Eikös tuo ensimmäinenkin joulu ollut aika keskeneräinen, lapsi syntyi keskelle arkea, eläinten seimeen”, muistuttavat pastorit Johanna ja Juha Tanska.
Tanskan perheessä arjen vipinästä pitävät huolta lapset Loviisa ja Aamos. Työntökärry saa kyytiä kolisten yli kynnysten, kun vanhemmat yrittävät keskittyä juttelemaan vieraiden kanssa.
Tanskat asuvat Juhan sukutilalla Haminan Reitkallissa. Molemmat ovat pappeja, Juha kirkkoherra ja Johanna hoitovapaalla papin virastaan Kymin seurakunnassa. Lokakuussa pariskunnalta ilmestyi heidän kolmas yhteinen kirjansa.
Alussa oli puutarha – Viisaus kasvaa maasta, samoin kuin aiemmat kirjat Silitä kissaa ja Talo minussa, minä talossa, sisältävät elämän pohdiskelua ja rauhallisen kauniita valokuvia.
Juhan nuoruuden harrastus valokuvaus alkoi uudestaan kuusi vuotta sitten. Kirjoissa se on saanut pysyvän elämän.
”Isän kuvat ovat ihan hassuja”, kommentoi Loviisa. Niin, kaikki eivät ehkä huomaa, miten kaunis on kauhtunut aitan seinä tai lohjennut kaakeliuunin kylki, puhumattakaan vesipisarasta heinänkorressa tai lankakerästä lasitölkissä.
Pari vuotta sitten Juha löysi myös kaitafilmikameran ja on tallentanut siihen perheen arkea. Kaitafilmissä häntä kiehtoo rakeisuus.
”Se on lähempänä sitä, miten silmä näkee todellisuuden. Joskus sumuisena, epätarkkana, jopa rakeisena. Digitaalikuvaus on vaivatonta, mutta kuva on niin terävä, ettei se ole edes todellinen.”
Tanskan pihapiiri Reitkallin tien varressa näyttää sateenharmaana päivänä – miten sen nyt sanoisi, vähän surulliselta. Aittarakennukset kallellaan, muutama kana häkissä navetan nurkalla, talo osittain remontoitu. Iskee epäilys, asuuko tässä kukaan.
Asuuhan toki. On asunut jo 1500-luvulta asti. Juhan perhe on ensimmäinen tilallinen, joka ei saa päätoimeentuloaan tilalta.
Mutta kyllä kirkkoherrakin maata viljelee ja vielä monipuolisesti. Pelloilla kasvaa heinää omille ja naapurin eläimille ja luonto- ja maakokemukset jalostuvat kuvina ja kirjoituksina kirjoihin.
”Vaikka kuvaaminen on marginaalista, niin puhdetyönä ihan hyvä”, Juha määrittelee.
Juhasta tuli tilanjatkaja vähän yllättäen. Häntä kysyttiin papiksi kotiseudulle vuonna 1990. Samana jouluna isä sairastui ja joutui vuoden päästä sairauseläkkeelle.
Juhan sisko asui Englannissa, veli ei ollut innostunut maanviljelystä. Mitäs tilalle tehdään, mietittiin.
Kun Juha oli Harjun maatalousoppilaitoksessa pitämässä kevätjuhlahartautta, hän kertoi rehtorille, että kotitila on jäämässä tyhjilleen. Tämä vastasi siihen, että syksyllä alkaa viljelijöiden eurofarmarikoulutus, tule sinne.
”Hain kurssille, mutta ajattelin, että en puhu siitä kenellekään. Ensimmäisenä iltana koululla oli toimittaja ja valokuvaaja ja seuraavan päivän lehdessä juttu. Esimies näki sen ja sanoi, ettei koulutukselle ole estettä, kunhan työsi hoidat.”
Aluksi Juhaa jännitti olla ammattiviljelijöiden joukossa. Kurssilla puhuttiin rehuarvoista ja eläinyksiköistä.
”Samalta varmaan tuntuu ihmisestä, joka tulee harvoin kirkkoon. Kieli on vierasta.”
Vuoden kuluttua Juha osti kotitilan ja alkoi luomuviljelijäksi papin työn ohella.
Suomessa oli 90-luvun alun lama, joka koetteli myös maaseutua. Alettiin perustaa tukihenkilöverkostoa. Juhakin hakeutui kurssille.
”Tänne ei syntynyt toimivaa tukihenkilöverkostoa, mutta sen se poiki, että pyysivät minua puhumaan Pro Agrian kursseille henkisestä hyvinvoinnista.”
Lähes kaikki luomutilalliset kokeilevat lampaita, niin myös Juha. Senkin piti olla yksityinen juttu, mutta kun Juha meni opettelemaan keritsemistä toisen lampurin luo, sielläkin sattui olemaan toimittaja jutunteossa.
”Ja taas seison hölmön näköisenä lehtikuvassa, tällä kertaa keritsemässä lampaita.”
Salaa ei siis voinut tehdä mitään. Pastorin piti hakea maatalouteen sivutoimilupa tuomiokapitulilta. Aina sen on saanut, kunhan periaatteena on, että seurakunnan työt ensin ja sitten vasta viljelys.
”Niinpä täällä kotona on kaikki aina kesken”, Juha huokaisee, mutta ei ahdistuneesti, vaan vain asian todeten. Näillä eväillä eletään.
Papin työ on enimmäkseen ihmisten kohtaamista, ja kirkkoherra esimiehenä joutuu sovittelemaan ristiriitoja. Juha Tanska on löytänyt viljelijän työstä oivan vastapainon virkatyölleen.
”Ruumiillisessa työssä ja luonnon kohtaamisessa on paljon hoitavaa ja rauhoittavaa”, hän sanoo.
Vanhat maatalouskoneet ovat opettaneet kärsivällisyyttä. On turha ruveta potkimaan renkaita ja kiroilemaan, kun kone ei käy, vaan täytyy ottaa työkalupakki ja tutkia, mikä on vikana.
”Ihmisten kanssa kärsivällisyyttä ei ole koskaan liikaa.”
Juha vertaa isoa työyhteisöä omaan vanhaan puimuriinsa. Siinä on paljon liikkuvia osia ja se savuttaa ja nykii, mutta kun ajaa rauhallisesti, niin silläkin saa satoa.
”Kirkossa on paljon samaa. Jos yrittää repiä enemmän tehoja, niin ei onnistu.”
Sekin on myönnettävä, että joskus Juha on kateellinen naapurille, jonka ratakierrokset uudella puimurilla menevät nopeammin ja vähemmillä varikkokäynneillä.
Juha Tanskalla on aiemmasta liitostaan kolme aikuista lasta, jotka asuvat jo omillaan. Toinen vaimo Johanna on kotoisin Pyhtäältä ja muuttanut Juhan luo viitisen vuotta sitten.
Johannalla oli maalla asumisesta romantisoitu kuva. ”Sellainen, jonka saa, kun lukee Maalaisunelmia-lehteä. Todellisuus on vähän toinen. Onhan tämä valtavan hyvä koulu opetella sietämään keskeneräisyyttä.”
Jos haluaisi päästä helpolla ja harrastaa, niin asuisi kerrostalossa kaupungissa, Johanna tuumii. Hän on kuitenkin päättänyt toisin.
”Tässä oppii katsomaan tulevaisuuteen. Vaikka en eläisi näin koko elämääni, niin jotkut asiat ovat hyväksi tälle paikalle ja talolle ja tuleville polville. Me ei tehdä kaikkea vain itseämme varten”, Johanna korostaa.
”Itsekin on saanut lahjaksi niin paljon, kun asuu sukutilalla. Toivon mukaan voi antaa jotain myös muille.”
Lasten kilpahuuto keskeyttää äidin pohdiskelun, mutta hiljenee melkein heti napakkaan komentoon.
Juhan ja Johannan kirjoittamat kirjat henkivät hiljentymistä ja rauhaa. Lasten synnyttyä hiljaisuus on saanut uuden merkityksen.
”Yksi kirjan aihe olisi tutkia lapsiperheen mahdollisuutta hiljentymiseen. Ei siihen vaadita aina viikonlopun retriittiä. Viisi minuuttia voi riittää, ja lastenkin kanssa voi viettää rukoushetken”, Johanna toteaa.
Tanskan olohuoneessa kynttilöiden hämyssä on lämmintä ja leppoisaa. Toista oli elämä maalla sata vuotta sitten, Juha muistuttaa.
”Oikeastaan joulu on ollut pohjolassa aika ankaraa aikaa. Kylmää, pimeää, yksipuolista ruokaa, ihmiset ja eläimet saman katon alla. Silloin jouluevankeliumin kertomus, että Jumala syntyi ihmiseksi tallin seimeen, kosketti ihmisiä toisella tavoin kuin meitä, jotka asumme keskuslämmitetyissä taloissa ja ainoa kosketus eläimiin on joku gerbiili häkissä”, Juha miettii.
”Jouluevankeliumissa paljastuu myös kristinuskon perusmysteeri, että Jumala on sitoutunut tähän arkiseen todellisuuteen. Hän on läsnä kohdattavana persoonana, ei minään energiana.”
Se osoittaa Juhan mielestä, että Jumalalle aineellinen todellisuus on tärkeä. Maata viljelemällä ollaan tekemisissä Jumalan kanssa.
”Ja arkisia työvälineitä tulisi hoitaa samalla huolellisuudella kuin ehtoollisvälineitä. Niilläkin palvellaan Jumalaa.”
Hidastaminen ja läsnäolo ovat nyt muotia. Ne on jopa tuotteistettu niin, että pitää maksaa, jotta pääsee viikonlopuksi olemaan hiljaa.
Johanna pitää suuntaa oikeana, olkoonkin, että siinä on kaupallisuuden makua.
”Kirkko on yrittänyt koko ajan tuoda esiin samaa sanomaa, hengellisyyttä, syvää sisäistä hiljentymistä, mutta vasta kun se tulee naistenlehtiin, niin se menee läpi. Ehkä siihen on helpompi tarttua, kun se on kaikkien huulilla”, Johanna arvelee.
Adventinaika merkitsee Tanskan perheelle erityistä hiljentymistä. Ei tehdä suursiivouksia eikä hössötetä lahjojen kanssa, vaan pyritään luopumisen ja yksinkertaistamisen kautta löytämään joulun merkitys.
Johanna kuittaa jouluvalmistelutkin sanomalla, ettei se ole sen kummempaa kuin että jonain päivänä päättää, mitä ruokia laitetaan, ja vaihtaa puhtaat pyyhkeet vessaan.
”Miten siitä osaisi stressata?”
Juha vahvistaa. ”Me ollaan luovuttu täydellisen idyllin hakemisesta. Monena vuonna me ollaan oltu toimittamassa jouluyön messua.”
Joulunpyhinä useimmilla meistä on vapaata työstä. Entisaikaan, kun eläimet olivat työjuhtia, pyhät merkitsivät vapaata myös niille.
Juha muistuttaakin, että pyhien vietolla on ekologinen näkökulma: koko elämää ei alisteta tehokkaan tuotannon ja luonnon hyväksikäytön armoille.
”Eläimetkin tarvitsevat lepoa. Pyhien vietto suojelee ihmistä ja luontoa.”
Niin, siis vaikka joulun uskonnollinen puoli ei puhuttelisi, niin ehkä ekologinen ja työsuojelullinen kuitenkin.
Mikä on joulun sanoma irtisanotulle, yksinäiselle, sairaalle?
Juha ymmärtää, miten suuri kipu monelle on yksinäisyys. Kun Kymissä suljettiin tehdas, ihmisten suurin suru oli siitä, että työyhteisö katoaa, menettää vuosikymmenten aikaiset työtoverit.
”Monesti toivo syntyy huolten keskelle siitä, että on joku, joka on samalla tasolla ja voi jakaa kokemuksen”, Juha pohtii.
Johanna lisää, että usein elämäntilanne, joka on tuntunut vain lopulta, osoittautuu uudeksi aluksi, kun löytää uutta merkitystä ja ihmisarvoa, joka ei perustu tekemiselle, vaan sille, että on olemassa ja on ihmissuhteita.
”Joulun sanomassa lohduttaa, että se tapahtuu keskeneräisille, työntäyteisille ja halveksituille ihmisille. Jos itse Jumala syntyy köyhiin oloihin, hänen täytyy erityisellä tavalla rakastaa vähäosaisimpia.”
Joulun merkitys ei siis löydy tavarapaljoudesta ja lahjojen runsaudesta, vaan kohtaamisesta.
Johanna ja Juha ovat löytäneet parhaat jouluhetket antaessaan jotain toisille. Kun Johanna oli ensimmäistä joulua pois töistä, hän soitti keskussairaalaan, voisiko tulla sinne soittamaan huilua jouluna. Siitä tuli hänelle itselleenkin joulumieli.
”Haastammekin kaikki Kantrin lukijat antamaan jotain. Näkemään jonkun ihmisen lähellä, joka on syrjässä. Kutsumaan kylään, tarjoamaan kyydin joulukirkkoon, viemään joulutervehdyksen."
”Enkelin sanoma tänäkin jouluna on: Älkää pelätkö!”, pastorit muistuttavat. Ei tarvitse pelätä olla ihminen, haavoittunut, keskeneräinen.
”Juuri teille on syntynyt vapahtaja.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
