Yhdeksän olympiamitalin mies muistelee voiteluvakoilua Torinossa ja Lahden MM-kisoja 2001 – "Ikävä tapahtuma"

"Kaikki tuntevat minut Travolta-nimellä", Antero Nuuttila nauraa kotonaan nimikkopipo päässään. Taustalla näkyy hänen mäkihypyn eteen tekemästään elämäntyöstä ojennettu Uno-pokaali. Kuva: Kimmo Haimi

Antero Nuuttilan kuviokone on yksinkertainen laite, mutta sillä saatu tulos ja pohjien voitelu voivat ratkaista olympiamitalit. "Tämä oli rototyyppi", hän sanoo kapineesta, joka toimi vuoteen 2006. Kuva: Kimmo Haimi

"Ahosen Janne sai näitä kaksi, ja sanoi, että saat rahdata tämän toisen kotiin. Tämä istui sitten lentokoneessa omissa turvavöissä", Nuuttila sanoo ja esittelee kisamaskottia Zakopanen maailman-cupista 2005. Kuva: Kimmo Haimi

Tämän miehen käsistä ei ole lähtenyt lipsuvia suksia. Luisto on sen sijaan ollut kohdillaan, mistä kertoo yhdeksän olympiamitalia.

Voitto voi olla pienestä kiinni.

"Puku ja asento ovat tärkeitä, ja vähän suksen profiilikin", Antero Nuuttila kertoo. Voitelun vaikutus on sellainen, että yhden kilometrin tuntivauhti nopeudessa tarkoittaa 5–7 metriä pituudessa.

"Ja esimerkiksi Ahosen Jannella kun testattiin, kahden puvun ero oli 0,8 kilometriä tunnissa."

Nyt puhutaan siis mäkihypystä. Perjantaina 70 vuotta täyttänyt Nuuttila kertaa voitelun ihmeellistä maailmaa kotonaan Orimattilassa. Hän toimi Suomen mäkihyppymaajoukkueen huoltopäällikkönä vuodet 2002–2006, yhdistetyn 2009–10 ja siinä välissä pari vuotta Japanin maajoukkueen leivissä ja sai elämäntyöstään vuonna 2017 Urheilugaalassa jaetun Uno-pystin eli korkeimman tunnustuksen.

Rasvamestarin palkintokaappi pursuaa mitaleita, pokaaleita ja maskotteja.

"Toin joka matkalta tyttärilleni kisamaskotin ja myöhemmin heidän lapsilleen", Nuuttila kertoilee.

Tyttäriä on opettaja Anna-Maija-vaimon kanssa neljä ja 1–21-vuotiaita lapsenlapsia yksitoista. Yksi tyttäristä asuu Prahassa.

Nuuttila aloitti 1996 maastohiihdosta mutta siirtyi vuonna 2001 kokonaan mäkeen. Maailmancupeja kertyi kaikkiaan noin 300, Keski-Euroopan mäkiviikkoja kahdeksan, olympialaisia neljät.

Viimeisimmät urakat hän teki keikkahommina Sotšissa vuonna 2014 ja Falunissa 2015, suurin mitalisaalis tuli puolestaan Salt Lake Citystä vuonna 2002: Nuuttilan voitelulla kolme kultaa, kaksi hopeaa ja yksi pronssi.

Vuosilukuja ja paikannimiä tippuilee suusta siihen tahtiin, ettei mukana meinaa pysyä. Matkojen määrää on turha edes mainita.

Nyt huoltohommat ovat jääneet lastenlasten suksiin, melkein.

"Tämän vuoden nuorten MM-kisat kävin tekemässä tuossa Lahdessa, kun olivat lähellä. Ja sen jälkeen oli vielä maailmancup Lahdessa."

Niin, Lahti. Paikannimen täytyy herättää hiihtomiehessä muistoja ja tunteita.

"Ikävä tapahtuma", Nuuttila sanoo hiljaa.

"Siinä kävi niin, että käryämisistä alkoi kuulua, kun me lähdimme yhdistetyn joukkueen kanssa Japaniin maailmancupiin kesken kisojen."

Perillä alkoi kuulua enemmän.

"Muu maailma katseli meitä. Kyllä sen huomasi, mitä oli Lahdessa tapahtunut. Mutta säästyimme pahimmalta hälyltä, kun päästiin pitkälle lennolle eikä kuultu mitään!"

Elettiin aikaa ennen kännyköitä ja nettiä, joten tieto kulki tipoittain ja enemmänkin puhelimitse. Joukkue sai tapahtuneesta enemmänkin näytönhalua kuin noloutta, Nuuttila arvelee.

"Loppukausi oli kyllä vähän sellaista, että onko muilla puhtaat jauhot ja reilun pelin henki suomalaisia kohtaan."

Nuuttila on pohjakuvioiden erikoismies.

"Tämä oli rototyyppi", hän pyörittelee kädessään metallista mötikkää. Se on suksien pohjanmuotoilija eli kuviokone.

"Torinon kisoihin 2006 saakka tämä pelasi, mutta sitten teki topin. Meillä ei ollut yhtään hyppääjää 'visseriltä', ja me jäätiin ihan hirveästi nopeuksista harjoituksissa."

Suomalaiset Janne Ahonen, Matti Hautamäki, Tami Kiuru ja Hannu Manninen ja muut laskivat Atomicilla ja Rossignolilla, mutta esimerkiksi Itävallalla oli Fischerin sukset. Niillä tehtiin harjoituksissa mullistavan pitkiä hyppyjä.

"Tehtaan kuvio oli vaihtunut ihan uudeksi, ja he hyppäsivät paljon pidemmälle. Laitettiin sitten (entinen mäkihyppääjä) Kanteen Ville kiertelemään sinne puhelinkameran kanssa, että jollakin on varmaan vahingossa jossakin jäähtymässä pari."

Kuva saatiin ja käsky Italian valmentajalta Hannu Lepistöltä, että siteet irti kaikista suksista. Yöllä suksien pohjiin hiottiin parin kilometrin päässä pajalla kameraan kähvellettyjä uusia kuvioita. Seuraavana päivänä kahden kilometrin tuntivauhtiero saatiin lähes kurottua kiinni. Uusi kuvio oli "salmiakin" muotoinen, ja sillä tuli kaksi olympiahopeaa ja yksi pronssi.

"Hannu pelasti meidät", Nuuttila sanoo kiitollisena.

Matti Nykäsen suksia hän ei koskaan voidellut, sillä tämä oli jo lopettanut uransa.

Viimeisimmistä kisoista Itävallan Seefeldistä tämän vuoden helmi–maaliskuussa Suomi sai yhden mitalin: Iivo Niskanen hiihti 15 kilometrillä pronssia.

Ovatko hiihdon kulta-ajat Suomelta pysyvästi takana, ja mistä tämä menestymättömyys johtuu? "On ylä- ja alamäkeä", hän kuittaa.

Mutta onko Suomella toivoa nousta menestymättömyyden alhosta? "On! Toivotaan ainakin. Mäkihypyssä on Antti Aalto ja yhdistetyssä kaksi oikeinkin potentiaalista: Eero Hirvonen ja Ilkka Herola. Mitalisadetta ei ole tullut, harrastajia on vähän."

"Ennen oli joka kylässä mäki, tässäkin 30 metrin mäki, jossa käytiin kansakoulusta. Välitunneilla ehdittiin hypätä kerta ja ruokavälkällä kaksi kertaa. Enää mäkiä on vain suurissa keskuksissa: Lahti, Kuopio, Ruka, Rovaniemi ja Vuokatti. Puuttuvat ne sellaiset 20–30 metrin pikkumäet, joista pääsisi niin kuin alkamaan."

"Ja joukkuelajit vievät paljon nuoria, yksilölajeja ei harrasteta. Pojilla jääkiekko ja palloilulajit, tytöillä koripallo täällä Orimattilassa."

Katsojana hän ei näe, onko voitelu kunnossa.

Urheilua tulee seurattua, mutta ei ole pakko, jos ei huvita. Kumpi on ollut hauskempaa: olla mukana kisoissa vai jos voisi seurata menestystä kotisohvalta?

"Hyvähän se oli mukana olla!"

Nuuttila hiihti itsekin jo pikkupoikana ja kilpaa nuorena miehenä.

"Ylitin ensimmäistä kertaa Urheiluruudun uutiskynnyksen vuonna 1978, kun hiihdin yhdessä Keski-Euroopan kilpailussa 60 kilometrin kisassa kahdeksanneksi ja olin toiseksi paras suomalainen!"

Näissä Finlandia-hiihtoja vastaavissa tapahtumissa tuli kierrettyä monta vuotta, mutta sitten Nuuttila siirtyi huoltopuolelle. Tämän talven hiihdot jäivät väliin, koska metsätöitä oli jäänyt niin paljon rästiin. Hiihtämiseksi ei sen sijaan voi kutsua Nuuttilan toista intohimoa: lavatanssia. Nuuttila tunnetaan hiihtopiireissäkin paremmin nimellä Travolta.

"Rukahovin tansseista se läks!"

Nyt sujuvat tango, hidas valssi, buggi ja fusku, ja samalla innolla karaokekin.

Nuuttila on ammatiltaan maanviljelijä, ja lihotussikala toimi vielä vuonna 2002. Reissujen ja huonon kannattavuuden vuoksi eläimistä kuitenkin luovuttiin.

"Se meni välillä ihan mahottomaksi. Yhdenkin kerran oli sikalan tyhjennystä ja olimme leirillä pohjoisessa. Minä tulin lentokoneella ja autolla tänne valkkaamaan, mitkä lähtevät myyntiin ja seuraavana aamuna takaisin Rovaniemelle niihin hommiin. Ei siinä ollut enää mitään järkeä."

Pellot ovat vuokralla lähipiirillä, metsätyöt melkein täysipäiväinen harrastus.

Lue myös:

Tästä syystä Suomi ei enää komeile mäkihypyn kärkimaana