Juha Helenius huomauttaa, ettei vihreä siirtymä ole mahdollista, jos maaseutu unohdetaan. Kuva: Jere Lauha
Lapsuuden kesät leipoivat asfalttiagronomin, josta tuli maaseudun puolestapuhuja – nyt professori harjoittelee eläkkeellä oloa metsässä
Juha Heleniuksella ei ollut aikanaan mahdollisuutta ostaa maatilaa, mutta hän on silti tehnyt uransa maatalouden parissa.
Suomen ruuantuotannolla menee Juha Heleniuksen mukaan kestävyyden näkökulmasta varsin hyvin, mutta parantamisen varaakin olisi. Kuva: Jere LauhaAhomansikoiden poimimista, järvenselällä soutelua, heinäpellolla leikkimistä ja kissan rapsuttelua. Helsingin yliopiston agroekologian professori Juha Helenius vietti lapsuuden kesänsä tällaisessa paratiisissa Hämeenkyrössä isoisänsä kotipaikalla.
”Eihän sellainen voi olla jättämättä jälkeä. Minulle jäi hyvin romantisoitu kuva maaseudusta.”
Maaseudulla vietetty aika sai tamperelaispojan kiinnostumaan luonnosta, ja Helenius pitikin itsestäänselvänä, että lukion jälkeen tie veisi biologian opintojen pariin. Harmi vain, että Heleniusta kiinnosti biologiassa enemmän käytäntö kuin molekyylitason asiat.
Apu tuli yllättävältä suunnalta, eli Heleniuksen ystävältä, joka aikoi hakea Helsingin yliopistoon opiskelemaan metsätieteitä. Helenius tajusi, että hänenhän kannattaisi suunnata maataloustieteiden pariin, sillä siinä, jos missä, pääsisi käytännön hommiin.
”En ihan tiennyt, mihin ryhdyin, mutta sehän kuuluu nuoruuteen. Jotain täytyy valita suunnaksi.”
Kaupunkilaistaustaista Heleniusta kutsuttiin opinnoissa hyväntahtoisesti asfalttiagronomiksi, eikä huvittavilta sattumuksiltakaan vältytty.
”Maatilaharjoittelussa 13-vuotias naapurinpoika opetti minulle, miten traktorilla ajetaan.”
Minulle jäi hyvin romantisoitu kuva maaseudusta.
Vaikka Helenius ei nuorena ihan tiennyt, mihin oli maatalousalan opinnoissaan ryhtymässä, ala tuntui hänelle ehdottomasti oikealta. Hän laskeskeli aikanaan tarkkaan, olisiko hänellä varaa ryhtyä maanviljelijäksi, mutta yhtälö osoittautui mahdottomaksi.
Hänen perheelläänhän ei ollut sukupolvenvaihdosta odottavaa tilaa, eikä hänellä itsellään ollut juuri muuta kuin opintolainaa, joten kukaan ulkopuolinen ei varmasti olisi hänelle tilaansa myynyt.
Helenius jäi agronomiksi valmistumisensa jälkeen akateemiselle uralle. Hän oli tietyllä tapaa aikaansa edellä, sillä hän kiinnostui luonnon ja lajikirjon monimuotoisuudesta, eli biodiversiteetistä, jo 1980-luvulla väitöskirjaa tehdessään.
Väitöstutkimuksessaan hän perehtyi tuhohyönteisvahinkojen vähentämiseen eri lajiseoksia viljelemällä, ja tämä tutkimusaihe viitoitti Heleniuksen koko tulevaa uraa. Nykyistä tutkimuskiinnostustaan hän kuvailee kokonaisvaltaiseksi ruuan tuotannon ja ruokajärjestelmien ekologisen kestävyyden tutkimukseksi.
Helenius on tehnyt vuosikymmenten uran Helsingin yliopistolla ja ollut muun muassa Suomen ensimmäinen agroekologian professori.
Agroekologiasta on hänen vastuullaan valmistunut pitkälti toistasataa maisteria ja väitellyt 25 tohtoria. Vuonna 2019 hän siirtyi tutkimustyöhön Helsingin yliopiston Ruralia-instituuttiin Mikkeliin.
Suomen ruuantuotannolla menee Heleniuksen mukaan kestävyyden näkökulmasta varsin hyvin, mutta parantamisen varaakin olisi.
Kerrotaan kuitenkin ensin hyvät uutiset, ja vieläpä maaotteluhengessä: Suomessa syöty ruoka on ravintosisältönsä, eli esimerkiksi sisältämänsä energian ja proteiinin, suhteen noin 80-prosenttisesti kotimaista. Esimerkiksi Ruotsissa lukema on Heleniuksen mukaan jopa kymmeniä prosenttiyksiköitä alhaisempi.
Käytännössä Suomessa on siis enemmän peltomaata käytössä per henkilö ja Suomeen tuodaan suhteessa vähemmän ruokaa kuin Ruotsiin.
Sitten ne uutiset, jossa Suomella olisi Heleniuksen mukaan paljonkin parantamisen ja uudelleenajattelun varaa. Suomessa ollaan nimittäin turhan tuontiriippuvaisia kriittisten tuotantopanosten suhteen. Tämä kävi suurelle yleisöllekin selväksi viimeistään viime vuonna, kun lannoitteiden suurvallasta, Venäjältä, ei enää voinut tuoda tavaraa entiseen malliin.
”Käytännössä ongelman ratkaiseminen vaatii muutosta teknis-kemiallisesta viljelystä teknis-ekologiseen viljelyyn, esimerkiksi sitä, että kierrätysravinteista tulisi pääasiallinen tapa lannoittaa ja että niin sanottuja keinolannoitteita käytettäisiin vain täydennyksenä”, Helenius kertoo.
Kierrätysravinteiden yleisin lähde on eläinten lanta, ja keinolannoitteella puolestaan tarkoitetaan kemianteollisuuden valmistamia lannoitteita.
Joku voisi kysyä, mitä väliä on vaikkapa Venäjältä tuodulla ammoniakkilannoitteella, jos sen avulla kasvatetaan puhdasta ja turvallista ruokaa Suomessa. Helenius kuitenkin huomauttaa, että kyseessä on olennainen ongelma, jos Suomi haluaa edistyä Yhdistyneiden kansakuntien (YK:n) asettamissa kestävän kehityksen tavoitteissa. Kestävän kehityksen tavoitteita on kaikkiaan 17, ja niiden on tarkoitus antaa suunta kaikkien YK:n jäsenvaltioiden kestävälle kehitykselle vuosina 2015–2030.
Jos Suomessa tuotetaan ruokaa siten, että kriittiset tuotantopanokset tuodaan ulkomailta, se tarkoittaa, että Suomi ulkoistaa tuotantoaan ulkomaille. Esimerkiksi Suomessa käytettyä venäläistä ammoniakkilannoitetta ei ole Heleniuksen mukaan ennen laskettu suomalaisen ruuantuotannon, vaan venäläisen teollisuuden, ympäristöjalanjälkeen. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin harhaanjohtava.
”Jotta ruuan ympäristövaikutus todella ymmärretään, ruuan koko elinkaari pitäisi laskea mukaan. Ruuantuotannon vaikutus läikkyy maan rajojen yli sitä enemmän, mitä enemmän se vaatii tuontia”, Helenius sanoo.
Helenius huomauttaa, ettei vihreä siirtymä ole mahdollista, jos maaseutu unohdetaan. Mitä suuremmiksi muutamat kaupunkialueet paisuvat, sitä autiommaksi muu maa käy. Lisäksi huoltovarmuus on sitä ohuemmalla pohjalla, mitä keskittyneempää ruuan tuotanto ja jakelu on.
”Maantiedettä ei saa missään nimessä unohtaa, kun puhutaan kestävästä tulevaisuudesta. Uskon, että tulevaisuuden yhteiskuntarakenne täytyy ajatella uusiksi, eikä se voi olla vain urbaani”, Helenius lisää.
Juha Helenius
Syntynyt Tampereella 1956. Asuu Mikkelissä ja mökkeilee Mäntyharjulla.
Helsingin yliopiston agroekologian professori vuodesta 1996. Vuodesta 2019 tutkimustöissä Helsingin yliopiston Mikkelin-kampuksella Ruralia-instituutissa.
Puolet työajastaan Strategisen tutkimuksen neuvoston päätöksen mukaisesti toimivan Kohti kestävää, terveellistä ja ilmastoneutraalia ruokajärjestelmää (FOOD) -tutkimusohjelman ohjelmajohtaja, ja toisen puolen työajastaan ohjaa tohtoriopiskelijoita ja osallistuu tutkimushankkeisiin.
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori, agronomi.
Perheeseen kuuluu puoliso, neljä lasta ja viisi lastenlasta.
Harjoittelee eläkkeellä oloa päivän verran viikossa ja tekee eläkepäivillään omien pienten metsäkiinteistöjen metsänhoitotöitä. Tähän liittyy myös vuoden 1969 Valmet 500:n rassaaminen.
Harrastaa jääpalloa ja aikoo tänäkin vuonna aloittaa jääkauden tutun ukkoporukan kanssa Mikkelissä.
Tulevaisuutta varten Juha Heleniuksella on toiveena, että saisi pysyä terveenä, viettää aikaa lastenlasten kanssa ja oppia vielä lisää metsänhoidosta Kuva: Jere LauhaNykyään, 67-vuotiaana, Helenius harjoittelee eläkkeellä oloa joka perjantai, jotta osaisi jäädä kahden vuoden päästä kokopäiväiseksi eläkeläiseksi. Hän on huomannut, että eläkepäivien viettäminen onnistuu parhaiten, kun poistuu työasioiden ääreltä ihan kunnolla.
Parhaaksi ajatukset pois työstä vieväksi ajanvietteeksi on osoittautunut metsänhoito. Heleniuksella on ollut vuosituhannen alusta asti mökki Etelä-Savon Mäntyharjulla, ja siellä hänellä on myös pieniä metsäkiinteistöjä. Metsänhoitajana hän on itseoppinut, ja oppimateriaaleina ovat toimineet kirjat, oppaat, yritys ja erehdys.
”Esimerkiksi avohakkuuseen en enää suostu. Kuluneena kesänä olin raivaussahan kanssa vuorotellen naamallani ja selälläni taimikossa, joka oli laikutettu puolimetrisille montuille.”
Viime talvena Helenius käytti viikoittaisen eläkepäivänsä harvennushakkuun tekemiseen. Pikku-Valmetin avulla ja käsipelillä hän sai aikaiseksi seitsemän kuutiota mäntykuitupuuta.
Keväällä koitti maksun aika, ja Helenius sai koko pinosta 280 euroa. Nyt häntä jo naurattaa, millä hinnalla hän tuli rehkineeksi koko talven.
”En tee metsähommia rahan takia, ja näemmä kukaan ei ole asiasta eri mieltä.”
Tulevaisuutta varten Heleniuksella on toiveena, että saisi pysyä terveenä, viettää aikaa lastenlasten kanssa ja oppia vielä lisää metsänhoidosta. Nuorisolle hän haluaisi myös lähettää terveisiä. Hän on neljän noin kolmekymppisen aikuisen isänä ja alle kouluikäisten lastenlasten isoisänä huomannut, että nuorten polvien mielessä tulevaisuus näyttää synkältä, sillä ilmastonmuutos uhkaa ja sotakin on nurkan takana.
Helenius ei kuitenkaan suosittele lääkkeeksi kyynistymistä, vaikka vanhat polvet ovat siinä hänen mielestään liiaksi mallia näyttäneetkin.
”Kannattaa mieluummin tehdä itse parhaansa kestävän ruokajärjestelmän eteen. Kun kantaa itse kortta kekoon tulevaisuuden eteen, voi elää luottavaisemmin mielin.”
Viime talvena Helenius käytti viikoittaisen eläkepäivänsä harvennushakkuun tekemiseen. Pikku-Valmetin avulla ja käsipelillä hän sai aikaiseksi seitsemän kuutiota mäntykuitupuuta. Kuva: Jere LauhaArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
