Ajattelin stadilaisen kämppikseni olevan päästään sekaisin, koska hän toivoi lumetonta talvea – myöhemmin ymmärsin, mitä hän tarkoitti

Lumi tuo jollekin vapautuksen syksyisestä pimeydestä, mutta jossain voi olla toisinkin. Kuva: Marja Seppälä

Lumenluoja loi lumen. Luoja loi lumenluojan.

Kielellä voi luovasti leikkiä, asetalla sanoja hauskasti, löytää merkityksiä sanojen takaa ja etsiä synonyymejä. Kielillä on omat sanavarastonsa ja kielioppinsa, vaikka osa muistuttaa toisiaan ja on sukulaisia keskenään.

Kielestä toiseen kääntäminen on oma taiteenlajinsa. Sen taitajan täytyy omata kielen käänteiden tuntemisen lisäksi kosolti kulttuurista tietoa, jotta käännös voisi osua edes lähelle oikeaa.

Kahta kaukaista kieltä ei voi koskaan kääntää täysin tarkasta toisiaan vastaaviksi, koska kieli on vahvasti sidoksissa todellisuuteen, jossa sitä käytetään. Mitä kauempana ajallisesti ja paikallisesti ollaan, sitä vaikeampaa käännöstyö on.

Klassinen esimerkki kielen siteestä kulttuuriin on lumen olomuotoja kuvaavien sanojen runsaus inuiittikielissä. Väitetään, että ilmaisuja olisi runsaat kaksisataa.

Kyseessä on myytti, joka on saanut alkunsa inuiittikielten ominaisluonteesta, jossa pitkiä sanaketjuja kirjoitetaan yhteen yhdeksi sanaksi esimerkiksi näin: ”tänäänloinlumenautonkatolta”.

Koska mahdollisia lumeen liittyviä tekoja ja paikkoja on lukemattomia, on myös mahdollista löytää loputtomasti lumeen liittyviä ilmauksia, vaikka itse sana lumi (joka löytyy yhteen sitoutuneen sanan keskeltä) ei muutu miksikään.

Kautokeinon korkeakoulun tutkijan mukaan eniten lunta merkitseviä sanoja löytyy saamen kielestä, kokonaiset 180. Kulttuurisidonnaisena sivuhuomiona todettakoon, että saamelaiskielestä löytyy yli tuhat poroihin liittyvää sanaa.

Suomen kielestäkin lumensanoja löytyy kymmenittäin, murreilmauksista puhumattakaan. On huurretta, härmää, kuuraa, kohvaa, riitettä ja räntää. Lumeen liittyviä kelin kuvauksia siihen päälle: viti, hankikanto, huove, utu, jääde..

Vuosituhannen taitteessa muutin Pohjois-Savosta pääkaupunkiin. Ensimmäisen asuntoni solukaveri, stadilainen Tero toivoi marraskuun kääntyessä, ettei talvella sataisi ollenkaan lunta. En voinut käsittää toivetta ja ajattelin, että kaveri on päästään sekaisin – kulttuurinen kokemukseni oli, että ensilumi tuo vapauttavan valon pimeään syksyyn.

Lumen tultua huomasin kenkieni kastuvan Kallion katujen kuraisessa sohjossa ja ymmärsin, mitä Tero tarkoitti. Stadilainen kulttuurinen kokemus lumesta poikkesi pohjoissavolaisesta.

2010-luvulla kokemukseni lumesta sai uusia kulttuurisia kerroksia, kun matkustin ensi kertaa Alpeille – pilvien päälliseen lumiparatiisiin, joka tuntui omalta muusta maailmasta irralliselta todellisuudeltaan. Nyt 2023 luen Helsingin sanomista, että Keski-Euroopan hiihtokeskukset kärvistelevät lumipulan kourissa ja koko elämänmuotoa uhkaa ilmaston lämpiämisen myötä tuho.

Kun kokemuksemme jostain todellisuuden ulottuvuudesta ohenevat, menetämme myös sanat, joilla sitä kuvaamme. Lopulta jäljellä jää vain muisto, jonka kiinnittymisestä todellisuuteen emme voi olla varmoja.