Laura Immonen selätti lukihäiriön – käsikirjoittaja kiittää menestyksestään pientä kotikyläänsä ja opettajaansa

Laura Immosella oli jo lapsena hyvin vilkas mielikuvitus, mitä hän saa käyttää ammatissaan. ”Tykkään keksiä ihmisiä ja heidän elämiään ja viettää näiden keksittyjen tyyppien kanssa aikaa. Työhöni kuuluu kirjoittaa niistä.” Kuva: Tuukka Lappalainen

Rovaniemen Muurolan kylästä lähtenyt Laura Immonen on ollut käsikirjoittamassa muun muassa Suden hetki -televisiosarjaa, Kotikatua ja maaseutuaiheista Kevyttä yläpilveä -draamakomediaa, joka tuli juuri katsottavaksi Elisa Viihteeseen.

Tuskin monikaan Immosen pikkutyttönä tuntenut osasi arvata, mikä hänestä tulee isona. Monesta ammattikirjoittajasta poiketen hän ei ollut kirjallisesti lahjakas lapsi, joka oppi lukemaan jo reilusti ennen kouluikää.

”Mie opin lukemaan ja kirjoittamaan vasta toisen luokan aikana. Mulla oli luki- ja hahmotushäiriö ja leikin kirjaimilla ihan, miten halusin”, Immonen muistelee.

”Jossain isossa kaupungissa minut olisi varmaan diagno­soitu ja nähty isona ongelmana luokassa. Asuimme kuitenkin onneksi pienessä Muurolassa.”

Immosen onneksi naapurissa asui ala-asteen opettaja Seija Juusola, joka jaksoi tankata kirjaimia tukiopetuksessa ja tuli välillä heidän kotiinsakin näyttämään, miten lukemista ja kirjoittamista pitää harjoitella.

”Voisi luulla, että olisin alkanut vihata kirjaimia, mutta taisinkin rakastua niihin noilla ylimääräisillä työtunneilla. Muistan, miten lumoavaa se oli, kun mulle lopulta kirjainten ymmärtämisen ansiosta avautui aivan uusi maailma. Sen jälkeen luin kaikki kirjat pienestä kirjastostamme.”

Muurola on tuhannen asukkaan kylä 25 kilometrin päässä Rovaniemen keskustasta.

Lapsuus pienessä kylässä oli Immosen muistikuvissa turvallinen, leikintäyteinen, omatoiminen ja vapaa.

”Mun kaikkien kavereiden vanhemmista ainakin toinen työskenteli Lapin läänin suurimmassa mielisairaalassa, joka on Muurolassa.”

”Me oltiin samat lapset koulussa ja harrastuksissa. Kasvoimme yhteen tiiviisti erilaisuuksistamme huolimatta. Tietenkin pienessä yhteisössä on myös pienen yhteisön ongelmat, mutta sen tajuaa vasta aikuisena, Immonen toteaa.

Kylälle oli leimallista taloudellinen tasa-arvo. Se näkyi Immosen mukaan myös lomamatkailussa. Jos joku pääsi ulkomaille Haaparantaa kauemmas, vaikkapa Espanjaan, se oli iso juttu koko kylällä.

Immosen teini-ikään kuuluivat myös isot unelmat siitä, että hän lähtee Muurolasta ja valloittaa maailmaa.

”En oikein silloin vielä hahmottanut, miten sen teen tai mistä se unelma edes tuli. Mutta muistan, että minussa heräsi jo silloin kaipuu johonkin sellaiseen, mitä en siellä Muurolassa nähnyt.”

Immosella on aina ollut vilkas mielikuvitus. Hän arvelee, että luonnon keskellä asuminen ja vapaasti siellä kulkeminen ruokkivat sitä.

”Rakastin leikkiä ja taisin olla yleensä se, joka pomotti leikkejä keksimällä aina vain erikoisempia kuvioita. Ja tosiaan sitten, kun viimein opin kirjoittamaan, niin mielikuvitukseni tuotokset siirtyivät paperille.”

Käsikirjoittaja jää usein vähemmälle huomiolle katsojilta. Hyvä ohjaaja ja parhaatkaan näyttelijät eivät pelasta elokuvaa tai tv-sarjaa, jos käsikirjoitus kompastelee. Vastaavasti taas tajunnanräjäyttävä käsikirjoitus nostaa tuotoksen uusiin sfääreihin.

Immosen mielestä käsikirjoittajalta tarvitaan paljon empatiaa, uteliaisuutta ja elämälle ”auki olemista”.

”Käsikirjoittajalla on hämmentävä tilaisuus ja jopa etuoikeus olla toisten ihmisten housuissa eli elää niiden elämää itsensä läpi paperille. Jotta se onnistuu, on uskallettava kohdata ja oppia erilaisista ihmisistä sekä heidän elämistään.”

Käsikirjoittajan työ vaatii myös kärsivällisyyttä sekä uskoa omaan tekemiseensä. Projekteja kirjoitetaan monia vuosia ja silti voi olla, ettei se ikinä toteudu. Saattaa olla, että kymmenestä valmiista käsikirjoituksesta vain yksi päätyy valkokankaalle tai tv-sarjaksi asti.

”Siinä on tärkeää opetella tykkäämään itse työstä, kirjoittamisesta. Se on tahtolaji. Pitää tahtoa ja jaksaa uskoa siihen unelmaan.”

Yleisimpiä harhaluuloja on, että käsikirjoittaminen olisi yhtä ”haahuilemista ja luomisvimmaa”. Käsikirjoittaminen on Immosen mielestä pitkälti systemaattista ongelmanratkaisua ja vaatii emotionaalista syy-seuraussuhteiden hahmottamista.

Käsikirjoittaminen ei myöskään ole niin yksinäistä kuin luullaan. Varsinkin tv-puolella työtä tehdään suurimmaksi osaksi ryhmissä tai työpareina esimerkiksi tuottajan, ohjaajan tai muiden kirjoittajien kanssa.

Immosen tärkein työkaveri päivittäisessä työssä on tuottaja Seija-Liisa Eskola, jonka kanssa muun muassa Suden hetki ja Kevyttä yläpilveä -sarjan alkuperäisidea on kehitetty.

”Seija-Liisan kanssa on sellainen työskentelymetodi, että kävelemme kymmenien kilometrien vaelluksia ja kehittelemme projekteja”, hän kertoo.

”Olemme käyneet usein Lapissa vaeltamassa. Kevyen yläpilven tarina syntyi Kilpisjärvellä. Sarjan perustarina kirjoitettiin paperille juhannusta edeltävänä yönä Kilpishotellin aulassa.”

Maaseudulle sijoittuvan Kevyttä yläpilveä -sarjan idea syntyi, kun ohjaaja Taavi Vartia kertoi järvestä, joka kuivatettiin aikoinaan hänen kotiseudullaan Nurmijärvellä.

Immonen ja Eskola sekä käsikirjoitustiimissä mukana olleet Lassi Vierikko ja Wilma Dunker rakensivat järven ympärille värikkään draamakomedian, jonka keskiössä on kahden sisaruksen välinen kiista siitä, palautetaanko viljelysmaaksi kuivattu järvi paikoilleen uuden hotellin kylkeen.

Lopulta koko kunta ajautuu törmäyskurssille eri tahojen taistellessa kylän ja oman toimeentulonsa puolesta.

”Toivon, että sarja toisi iloa ja toivoa näihin päiviin. Siinäkin ollaan ison tilanteen edessä, josta joudutaan selviämään yhdessä ja kukin joutuu tekemään uhrauksia.”

Immosen kaipaa sisimmässään takaisin kotiseudulleen Kemijoen rantamaisemiin.

Tämänhetkisen maailman­tilanteen takia välimatka pohjoiseen ja siellä asuviin vanhempiin tuntuu nyt pidemmältä kuin koskaan.

Hän seuraa surullisena sitä, miten entinen vireä ja eläväinen Muurolan kylä kuihtuu ja palvelut katoavat. Muurolan lukio on lopetettu ja pian myös sairaalan toiminta siirretään pois kylältä.

”Tiedän, että siellä on paljon ihania ihmisiä ja vireää toimintaa silti, vaikka kaikki viedään, ja sydämestäni toivon, että he pitävät kylän ja toivon elossa.”