Historiallisiin kissoihin liittyy paljon nykyajan näköharhoja, kertoo yleisen historian professori Taina Syrjämaa Turun yliopistosta.
"Elämme kulutuskulttuurissa, jollaista ei ollut vaikka vuosisata sitten. Ei sen ajan ihminen olisi osannut edes kuvitella nykyajan palveluja itselleen, saati sitten eläimelle. Perheenjäsenyys on vanhempi ilmiö kuin lemmikkeihin kuluttaminen."
Syrjämaa johti vuosina 2014–2018 Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta eläinten toimijuudesta yhteiskunnassa. Syrjämaan tutkimusalueena projektissa olivat kesyt eläimet ja lemmikkieläimet.
Miten 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneitä kissoja ja koiria on mahdollista tutkia yli sata vuotta myöhemmin?
Historiallisista koirista on jäänyt huomattavasti enemmän dokumentoitua tietoa kuin kissoista. Säätyläisten koiraharrastus koiranäyttelyineen ja koirien jalostaminen jätti jälkeensä suhteellisen paljon kirjallista aineistoa.
Kissoistakin löytyi aineistoa, mutta se on paljon hajanaisempaa. Historiallisia mirrejä löytyi niin vanhoista valokuvista kuin 1970–1980-luvuilla kerätystä muistitietoaineistosta. Vanhimmat muistelut ajoittuivat 1800- ja 1900-lukujen vaiheeseen.
Syrjämaan oma kissatuntemus ja kissojen parissa eläminen oli suureksi avuksi kissa-aineiston tutkimisessa.
"Vanhoista valokuvista on huomattavasti helpompi tulkita kissojen ilmeitä ja ihmisten ja kissojen välistä läheisyyttä, kun tietää, miten kissat missäkin tilanteessa käyttäytyvät."
Lisäksi kissoihin liittyvää aineistoa löytyi kansanrunousarkiston sanonnoista. Sanonnat eivät niinkään kertoneet yksittäisistä kissayksilöistä, mutta antoivat viitteitä kissojen elämästä yleisesti.
Eri aineistoja yhdistelemällä ja ristiinlukemalla syntyi kuva, joka saattaa tuntua nykyihmisestä jopa hieman yllättävältä.
Nykyajan näkökulmasta saattaa vaikuttaa esimerkiksi siltä, että viime vuosisadalla kissanpentuja ja vähänkään sairaita kissoja tapettiin huvin vuoksi.
Syrjämaa muistuttaa, että menneisyyttä ei kuitenkaan voi tulkita samoin kuin nykyaikaa. Esimerkiksi eläinlääkäripalvelut yleistyivät vasta 1900-luvun lopulla. Sitä ennen esimerkiksi kissojen lisääntymisen kontrollointi tai sairaiden eläinten hoito oli käytännössä mahdotonta.
"Vaikka kissoja on olosuhteiden pakosta tapettu, ei se tarkoita, että se olisi ollut kaikille helppoa. Muistitietoa keräämällä on saatu useita kertomuksia siitä, miten vaikeaa kissan elämän päättäminen on monelle ollut."
Rakkaan kissan menetystä ovat muistitiedoissa surreet kaikenlaiset ihmiset ikään ja sukupuoleen katsomatta – myös raavaat ja elämän kovettamat miehet.
Kirjallista aineistoa kissoihin liittyvästä asennemaailmasta tarjosi erityisesti vuoden 1867 valtiopäivien keskustelu uudesta metsästysasetuksesta ja siitä, saako metsässä vapaana liikkuvia kissoja tappaa haittaeläimenä.
Kissojen tappamista puoltaneilla oli taustalla omia, metsästykseen liittyviä intressejään. Kissojen pelättiin pyydystävän eläinten poikasia, kun taas ihmisiä kiinnosti pyydystää samat eläimet, kun ne olivat varttuneet täysikasvuisiksi.
"Kyseessä oli yksi ensimmäisistä luonnonsuojeluun liittyvistä keskusteluista Suomessa. Erityisesti pikkulintujen suojelu nostettiin esille, mutta yhtä lailla kissan oikeus elämään ja liikkumiseen sekä se, miten kissojen tappaminen aiheuttaisi surua ja riitaa ihmisten välille", Syrjämaa kertoo.
Argumentteja kissojen metsästyksen puolesta ja sitä vastaan kuultiin kaikilta säädyiltä, mutta erityisen pontevasti kissoja puolustivat talonpoikaissäädyn edustajat. Kissan hyödyllisyys jyrsijöiden pyydystäjänä nousi vahvasti esille.
Syrjämaa huomauttaa, että vaikka ihminen ja kissa elävät rinnakkain, kissan toimintaan ihmisen päätökset eivät vaikuta: eläin ei ymmärrä, miksi hiiriä saisi pyydystää, mutta lintuja ei.
"Ei kissa tiedä, mitä ihminen jossain valtiopäivillä päättää, mutta kissan elämälle ihmisen päätöksillä on kuitenkin valtava merkitys."
Kissojen hyödyllisyys painoi vaakakupissa lopulta eniten, eikä valtiopäivillä sallittu kissojen tappamista haittaeläimenä.
1800–1900-lukujen taitteessa kissoista puhuttaessa korostuu puhetapa kissoista hyötyeläimenä, Syrjämaa huomauttaa. Hyötynäkökulma on kenties ollut sosiaalisesti hyväksyttävä puhetapa, vaikka todellisuudessa se on ollut vain pieni osa totuudesta.
"Kissa on se eläin, jonka ihminen on päästänyt kaikkein lähimmäs itseään. Ei se uuninpankolla makoileva tupakissa ainoastaan ole hiiriä pyydystänyt, vaan kyse on ollut ihmisen ja kissan molemminpuolisesta mieltymyksestä ja perheenjäsenyydestä."
Muistitietoa keräämällä on saatu tietoa 1900-luvun alussa eläneistä kissoista. Maaseudulla kissojen ja ihmisten suhteeseen liittyy usein kertomus siitä, miten kissa valitsee paikan ja ihminen sallii sen.
Yksi tavallinen tarina on, että kulkukissa on ilmestynyt pihaan, tullut jäädäkseen ja elellyt ensin navettakissana.
"Lopulta on puolin ja toisin kesyynnytty, ja lopulta kissa on alkanut ottaa nokosia isännän rinnan päällä."
Nykyaikaisen lemmikkieläinkulttuurin juuret ovat viktoriaanisen aikakauden (1837–1901) Isossa-Britanniassa. Eläinten hyvä kohtelu nähtiin osana sivistynyttä elämää.
"Ei se hyvä kohtelu tietenkään jokaista kissaa ja koiraa koskettanut, mutta etenkin säätyläisten piirissä hyvin hoidetut lemmikit olivat vahvasti arvolatautunut asia", Syrjämaa kertoo.
Suomessa 1800–1900-lukujen vaihteen säätyläis- ja maaseutukissat elivät erilaisissa elämänpiireissä, mutta olivat samannäköisiä. Rotukissaharrastus yleistyi Suomessa vasta 1900-luvun puolivälissä.
Vuosisadan alkuvuosikymmenten kuvassa saattaa näkyä samanlainen pulska, raidallinen maatiaiskissa, olipa kuva sitten otettu köyhän perheen savupirtissä tai hienosti puetun säätyläisperheen kanssa.
"Kissan kannalta ainoa ero saattaa olla se, että säätyläiskissalla on kallis kaulanauha. Ihmisten ja kissan olemuksesta, eleistä ja ilmeistä kuitenkin välittyy sama keskinäinen kiintymys", Syrjämaa tiivistää.
