"Lähes kaikki kuolemaan tuomitut olivat tavallisia suomalaisia, joille sattui heikko hetki" – Mikko Moilanen tutki suomalaisia teloituksia löydettyään esivanhemman, jolta pyöveli katkaisi kaulan

Mikko Moilanen upposi historiantutkimukseen vapaa-ajallaan jo 1980-luvulla. Sukututkimus vei Metsäntutkimuslaitoksessa työuransa tehneen Moilasen kuolemantuomioiden ääreen. Vuosien varrella hänen kokoelmiinsa on kertynyt pyövelille sopivaa puvustusta ja tarpeistoa. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Tällä paikalla on vuotanut veri.

Lokakuu oli ehtinyt viimeisiin päiviinsä vuonna 1766, kun 18-vuotias Paavo Juhonpoika asteli kohti viimeisiä hetkiään Muhoksen Teerikankaalla. Nuorukainen oli tuomittu kuolemaan eläimiin sekaantumisen vuoksi. Uhreina olivat olleet kotitalon lampaat ja lehmät, jotka nekin oli määrätty tapettaviksi ja poltettaviksi.

Pyöveli oli valmis. Paavo Juhonpojan kaula katkaistiin ja hänen ruumiinsa poltettiin roviolla. Paikalle oli kerääntynyt joukko ihmisiä seuraamaan, kuinka rikollinen sovitti syntinsä.

Paavo Juhonpojan lisäksi tuolla paikalla rangaistuksensa kärsi seuraavien vuosien aikana kolme taposta tai murhasta tuomittua miestä.

Viime kesänä pystytetty Mestaus-patsas sijaitsee Teerikankaalla noin kymmenen kilometrin päässä Muhoksen kirkonkylältä. Pyövelinkirveen jäljennös on kiinnitetty pääkalloon, joka on asetettu teilipyörän päälle. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Lähes kolme vuosisataa Paavo Juhonpojan viimeisten hetkien jälkeen vanhalla teloituspaikalla seisoo Mikko Moilanen. Kahdeksan viime vuotta hän on uppoutunut arkistoissa asiakirjoihin, jotka kertovat kuolemantuomioiden historiasta Suomessa.

Leipätyönsä Moilanen hoiti Metsäntutkimuslaitoksessa, mutta sukututkimus vei hänet vapaa-ajalla historian ääreen jo 1980-luvulla. Tuolloin hänelle selvisi, että pyöveli oli katkaissut kaulan myös yhdeltä hänen esivanhemmistaan.

Ajatus jäi vuosiksi muhimaan, kunnes 2010-luvun alkupuolella Moilanen jäi eläkkeelle ja päätti, että olisi aika koota kansiin kansantajuinen selonteko kuolemantuomioista.

Käytyään läpi yli 200 000 sivua arkistojen aarteita hän tallensi löydöksensä kahteen yleistajuiseen tietokirjaan. Suomen pyövelit -teos julkaistiin vuonna 2019, ja tänä keväänä ilmestyi Kohtalona mestauslava -kirja.

”Se on synkkää tekstiä, mutta yritän tuoda esille, että viisaat tuomarit pyrkivät löytämään lieventäviä asianhaaroja eikä aina menty lain ankarimman kirjaimen mukaan”, Moilanen sanoo.

Teloitukset olivat suuria tapauksia, jotka keräsivät paikalle parhaimmillaan tuhansia kauhistuneita katsojia. Tuolloin ajateltiin, että mestaus säikäyttäisi pahat aikeet ihmisten mielistä ja loisi näin kuuliaisia kansalaisia.

”Nykyään on selvää kuin pläkki, että julkiset teloitukset eivät voi muuttaa ihmisluontoa. Jos rikos on tapahtuakseen, se tapahtuu. Sillä hetkellä motiivit ovat niin vahvoja, että ei muisteta, tuleeko rangaistukseksi kymmenen vuotta linnaa vai katkaistu kaula.”

Suomessa teloitukset hoidettiin joko hirttämällä tai kaula katkaisemalla. Pahimmilta murhaajilta saatettiin katkaista käsi ennen kaulaa.

Naisten ja eläimiin sekaantujien ruumiit poltettiin, mutta miesten ruumiit saatettiin jättää pitkäksikin aikaa näkyville niin kutsuttuihin teilinpuihin säiden ja haaskalintujen armoille. Pahantekijöiden rangaistukset eivät saaneet unohtua helposti.

Teloituspaikan ympärille raivattiin laaja avara tila. "Koulusta saatettiin antaa vapaapäivä ja kehottaa oppilaita katsomaan. Teloituksissa ei ollut ikärajaa, vaan tarkoitus pyhitti keinot, kun haluttiin säikäyttää ihmiset pysymään kaidalla tiellä", Mikko Moilanen sanoo. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Vaikka kuolemantuomio tuntuu nykyvinkkelistä katsottuna varsin ankaralta rangaistukselta, hoidettiin oikeuslaitosta menneinä vuosisatoina Moilasen mukaan hyvin harkitusti.

”Lähes poikkeuksetta kaikki meni lakien puitteissa. 1700-luvulta lähtien teloituslavalle tai hirsipuuhun ei viety ketään, joka kiisti rikoksen. Aina voi tietysti aprikoida sellaista rikoslajia kuin noituus, josta ei ole tieteellistä tai konkreettista näyttöä.”

Oikeudenkäynneissä saatettiin kuulla kymmeniä todistajia. Oikeusmurhia välteltiin viimeiseen asti, vaikka kansan keskuudessa saattoikin kulkea tarinoita syyttöminä teloitetuista.

Vaikka rikollinen olisi välttänyt mestauksen, ei lievempi tuomio silti päästänyt helpolla.

”Henki saattoi säilyä, mutta tuomio oli yleensä raipparangaistus tai pakkotyötä. Sellainen elämä oli karua.”

Kuolemaantuomituille tarjottiin hengellistä apua ennen teloituspäivää. Moni ottikin viimeiset askeleensa rauhallisin mielin ajatellen, että ankara rangaistus olisi ainoa tie kuolemanjälkeiseen elämään paratiisissa.

”Sen ajan ihmiset ottivat uskonnon hyvin vakavasti ja sillä oli pehmentävä vaikutus. Tutkimassani aineistossa vain kaksi tai kolme tuomittua jouduttiin kiskomaan väkipakolla pyövelin luokse.”

Uusinta kirjaansa varten Moilanen on kerännyt tiedot 1 500 tapauksesta, joissa tuomittu joutui hirsipuuhun tai mestauslavalle. Teoksessaan hän esittelee useita tapauksia tarkasti nimineen kaikkineen.

Satoja vuosia vanhojen rikostapausten kohdalla kirjoittajan ei tarvitse pohdiskella nimien salaamista, mutta Moilanen haluaa silti kohdella jokaista arkistoista löytämäänsä henkilöä kunnioittavasti.

”Aineistossa lähes kaikki tuomitut olivat tavallisia kansalaisia, joille sattui heikko hetki ja onneton päivä, joka johti rikokseen. Minulla ei ole oikeutta lähteä osoittelemaan tai paisuttelemaan. Haluan kuvata itse tekoa, en alentaa ihmisarvoa.”

Suomessa teloitukset hoidettiin joko hirttämällä tai kaula katkaisemalla. Kuva: Maiju Pohjanheimo

Palataan vielä hetkeksi Teerikankaan teloituspaikalle. Viime kesänä aukealle pystytettiin muistomerkki. Patsaan paljastustilaisuus oli vaikuttava. Paikalla oli saarnamies 1800-luvun virka-asussa ja Moilanen oli pukeutunut pyövelin vaateparteen. Mukana oli myös jäljennös teloittajan kirveestä.

Paikalle saapui useita kymmeniä ihmisiä, ilmoille kajahti virsi. Tunnelma oli jylhä ja vakava.

Moilanen ei ole ihminen, joka mystisesti tuntisi menneisyyden jäljet vanhoilla teloituspaikoilla. Tuossa heinäkuisessa päivässä oli kuitenkin jotain erityistä.

”Silloin saatoin konkreettisesti aistia historian havinan. Vaikka paikalla oli nykyajan ihmisiä, tunsin voimakkaasti sen tunnelman, josta olin kymmenistä asiakirjoista lukenut.”

Vuosina 1625–1825 Suomessa toimeenpantiin lähes 3 000 kuolemanrangaistusta. Miehiä teloitettiin hieman enemmän (57 prosenttia) kuin naisia.Suomessa työskenteli yhteensä reilut 80 pyöveliä 1600–1800-luvuilla.Kuolemantuomion on voinut saada esimerkiksi murhasta tai taposta, huoruudesta, kaksinnaimisesta, lapsenmurhasta, sukurutsasta ja eläimiin sekaantumisesta.Aluksi teloitukset toteutettiin toreilla ja kirkonmäillä, 1700-luvulta alkaen kulkureittien varsilla.Teloituspaikalle raivattiin laaja aukea tila, jotta paikalle mahtuisi paljon katsojia. Varoittavien esimerkkien uskottiin pitävän kansan ruodussa.Tällä hetkellä tunnetaan noin 300 teloituspaikan sijainnit.Kuolemantuomio toteutettiin mestaten tai hirttäen. Rikollisen jäänteet saatettiin polttaa roviolla tai jättää näytteille varoitukseksi muille.Viimeisen kerran tuomittu mestattiin Suomessa rauhan aikana vuonna 1825.