"Meidän aikamme mutkikkaat ongelmat eivät ratkea pelkästään avustusjärjestöjen kautta, vaan tarvitaan isoja rakenteellisia muutoksia"

Osa haluaa keskittyä auttamaan yhtä järjestöä tai kohdetta, toiset taas auttaa laajalla skaalalla. "Asiaa on mietittävä sen kannalta, mikä tuntuu omalta ratkaisulta", sanoo Mari Manninen tarkastellessaan eri järjestöjen joulukortteja. Kuva: Jarno Mela

Perinteisiin kansalaisjärjestöihin luotetaan ja niitä tuetaan. Osaa lahjoittajista vaivaa silti ajatus, että avustusjärjestöt vetävät välistä rahaa, joka kuuluisi avun tarpeessa oleville.

Yleensä hallinto vie järjestöjen kuluista 15–20 prosenttia.

"On juuri väärin päin ajatella, että se olisi liian paljon. Jos rahaa ei käytettäisi avun suunnitteluun, kirjanpitoon ja perillemenon valvontaan, voisi tapahtua vaikka mitä", huomauttaa toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen.

Hän julkaisi keväällä kirjan auttamisesta perehtyen avustustyöhön Suomessa ja kansainvälisesti.

Manninen itse epäilee aina, jos joku vannoo avun menevän sataprosenttisesti perille.

"Vaikka taustalla olisi hyväsydäminen ajattelu, silloin on nimenomaan suurimmat riskit, että apu joutuu vääriin käsiin."

Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa ajatellaan, että on oikein auttaa heikommassa asemassa olevia. Mannisen mukaan halu tehdä oikein ei ole ollenkaan huono syy auttaa.

"Auttamisesta tulee itsellekin hyvä mieli. Siitä tulee jopa pieni 'auttamiskänni', kun hormonit reagoivat hyvänolon tunteeseen."

Mielihyvänsä pauloissa ihminen on helposti vähän sokea. Auttamisen motiivina voi olla myös vallanhalu tai pätemisen tarve, jolloin taka-alalle jää pohdinta, millaisesta avusta kohde eniten hyötyisi.

"Olen itsekin herkästi tuputtamassa neuvoja, vaikkei toinen niitä haluaisi. Mutta kun olen taipumukseni oivaltanut, on helpompi toimia niin, että auttaisin paremmin turhan neuvomisen sijaan."

Auttamisessa voi siis kehittyä.

Joskus auttamisenhalun ympärillä pyörii jopa haitallinen bisnes. Länsimaalaiset vapaaehtoiset matkustavat köyhempiin maihin tekemään avustustyötä ja vielä maksavat mahdollisuudesta.

"Useimmiten vapaaehtoisturisti ei oikeasti auta. Ei siellä tarvita meitä pohjoisen ihmisiä maata kaivamaan. Pahimmillaan viedään työpaikkoja paikallisilta", Manninen toteaa.

Hänen oma kokemuksensa vapaaehtoistyöstä sai ottamaan avustusmuodosta selvää.

Ikävin esimerkki on orpokotiturismi. Kambodzaan ja Nepaliin on perustettu lisää orpokoteja ja huijattu niihin perheiltä lapsia, joita hyväntahtoiset vapaaehtoiset saavat "hoitaa".

"Lapsille aiheutuu psyykkisiä vaivoja, kun he joutuvat koko ajan voittamaan aikuisten luottamusta ja kokemaan hylkäämistä", Mari Manninen muistuttaa.

Korona-aika on jälleen osoittanut, että kriisien vallitessa ihmisten halu auttaa tiivistyy.

"Yhtä lailla inhimillistä on, että sen kesto näyttäisi olevan rajallinen. Ihmiset eivät jaksa elää kriisimoodissa loputtomiin", Manninen huomauttaa.

Näin kävi muun muassa talvisodan jälkeen Suomessa. Yhteishengen ylläpito oli jatkosodassa jo vaikeampaa.

MT:n kysely kertoo, että kilpailu lahjoittajista on koventunut. "Pullantuoksuisia" kohteita kuten lapsia ja vähävaraisia perheitä autetaan mielellään. Sen sijaan vaikkapa päihdeäiteihin suhtaudutaan ristiriitaisesti, koska heitä voidaan jopa pitää oman hätänsä aiheuttajina.

Kilpailu johtaa Mannisen mukaan siihen, että avustusjärjestöt antavat ongelmista yksinkertaistettuja viestejä, vaikka ne hyvin tietävät ratkaisujen mutkikkuuden.

"Lahjoita rahaa, että tyttö pääsee kouluun, niin maailma paranee", on tästä tyyppiesimerkki.

Yksinkertaistaminen myös ylläpitää virheellisiä tietoja. Todellisuudessa useimmissa kehitysmaissakin enemmistö lapsista aloittaa koulun. Ongelmia on sen sijaan opetuksen ja oppimisen laadussa. Osa nuorista ei niiden vuoksi saa suoritettua koulua hyväksytysti loppuun.

Kyselyyn vastanneet järjestöt kertoivat, että useimmat haluavat auttaa rahalla, vapaaehtoistyöhön sitoutuu harvempi. Voidaan ehkä puhua tavallaan kevytauttamisesta.

Mari Mannisen mukaan rahan antaminen on hyvä asia, varsinkin jos arjessa on vaikea antaa aikaansa toimintaan.

"Mutta jos oikeasti haluaa auttaa, kannustan miettimään, millaiseen kehitysyhteistyöhön ja ilmastopolitiikkaan uskoo. Meidän aikamme mutkikkaat ongelmat eivät ratkea pelkästään avustusjärjestöjen kautta, vaan tarvitaan isoja rakenteellisia muutoksia."

Omat arjen ilmastoteot ovat keskeinen tapa ehkäistä ilmaston lämpenemistä, jonka vaikutukset tuntuvat jo eniten päiväntasaajan alueilla. Juuri siellä sijaitsee enemmistö avustusjärjestöjen kohdemaista.

Mari Manninen: Hyvät aikeet. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? Atena. 2020. 227 sivua.

• Pohdiskele, mitkä ovat oman auttamisen motiivit: Paljonko haluat saada myönteisiä tunteita tai näyttäytyä toisten silmissä hyvänä ihmisenä? Haluatko vaikuttaa neuvoillasi toisten elämään?
• Lue. Auttamisesta on kirjoitettu paljon, filosofiaa, teologiaa, opaskirjoja. Niistä saa oivalluksia.
• Osallistu jonkun tunnetun järjestön toimintaan. Niissä on mietitty, miten autetaan ja mitkä ovat auttamisen päämäärät. Vapaaehtoiset saavat auttamiseen koulutusta.
• Mieti, miten et olisi itse osaltasi aiheuttamassa ongelmia, joita yritetään vähentää. Miten voit hillitä ilmastonmuutosta?