Elävä puu ei valehtele – säätikku on vielä tänäkin päivänä toimiva väline säiden povaamiseen

Säätikun taustalle tehty asteikko helpottaa sen liikkeiden havaitsemista. Kuva: Anne Pöyhönen

Kansanperinteeseen syventyneen kirjailija ja kustantaja Anne Pöyhösen mukaan säätikku on yhä tänäkin päivänä erittäin toimiva apuväline.

”Säätikun toiminta perustuu luonnolle. Elävässä puussa oksat nousevat sateen lähestyessä ylöspäin ja kauniin sään edellä ne laskeutuvat alaspäin”, hän kertoo.

Pöyhönen kertoo säätikun näyttävän tulevat matalapaineet muutamista tunneista vuorokauteen ennen niiden saapumista. Kaikkein äkkinäisimpiin kuuroihin tikku ei kuitenkaan ehdi reagoimaan.

Säätikuksi kelpaa kuusen latvasta napattu pätkä, jossa on mukana runkoa vähintään muutama sentti ylä- ja alapuolelta. Runko auttaa säätikun kiinnittämisessä seinään, ja sen voi tehdä millä tahansa tavalla aina nauloista ruuveihin ja naruun. Lisäksi tyvikohta on tärkeä oksan taipumisen kannalta.

Pöyhösen mukaan noin 30-senttisessä oksassa on jo hyvin liikkumaväliä, jolloin kuoritun säätikun liikkeet on helppo havaita. Sen liikkeiden havaitsemisen helpottamiseksi Pöyhönen kehottaa merkkaamaan oksan taustalle asteikon.

Säätikku kannattaa sijoittaa hieman varjoisaan paikkaan, sillä suorassa auringonvalossa oksan toiminta saattaa hidastua. Perinteen mukaan oksa otetaan puun etelänpuoleiselta sivulta.

Pöyhösen mukaan säätikun hienosäädön oppii kuitenkin parhaiten kokeilun kautta. Säätikun tekeminen ja sen parissa puuhastelu onkin vaivatonta ja mukavaa kesätekemistä vaikkapa lapsille.

Perinnetieto säätikusta on kulkeutunut siirtolaisten mukana aina Amerikkaan asti. Ruotsissa sen sijaan tapaa paljonkin maalattuja tai veistettyjä mieshahmoja, joiden haarovälissä säätikku liikkuu säänmuutosten mukana.

”Säätikkuja näkee myös paljon naapurimaiden verkkokaupoissa. Suomessa kukaan ei ole vielä tajunnut tehdä siitä bisnestä”, Pöyhönen naurahtaa.

Aiemmin IT-alalla työskennellyt Pöyhönen päätyi säätikun ja monien muiden vanhan kansan viisauksien pariin tutkittuaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnearkistoja. Myöhemmin hän on kirjoittanut niistä paljon, ja hän perusti myös Yläkuu-kustantamon vuonna 2007.

”Kansanperinne on valtava alue, josta ei ole vielä kirjoitettu lähellekään tarpeeksi”, Pöyhönen toteaa.