Moni vaikenee kuolemasta, vaikka omat hautajaiset kannattaisi ottaa puheeksi
Vaikka tietäisimme kuolevamme huomenna, saatamme pyrkiä luomaan toivoa ja takertua pieniin toivon pilkahduksiin elämän jatkumisesta.
Kuolleet läheiset jäävät elämään muistoissa. Kuvassa lasten muistolehto Honkanummen hautausmaalla. Kuva: Carolina Husu28.9.202406:00
”Vaikka tietäisin, että huomenna on maailmanloppu, istuttaisin silti tänään omenapuun.” Saksalaisen papin Karl Lozin toisen maailmansodan aikaan kiertokirjeeseen kirjoittama ajatus on mietityttänyt minua usein.
Olen ajatellut, että Lozin ajatuksessa on sellaista toivoa ja luottamusta tulevaan, joka on ajoittain arjen keskellä kadoksissa. Toivoa, jota toivoisin edes ripauksen jokaisen ihmisen elämään niin aktiivisen elämän keskelle kuin kuoleman lähestyessäkin.
Joskus olen pohtinut, sisältyykö ajatukseen kykyä sulkea silmät edessä olevalta ikävältä ja elää tätä päivää luottavaisena vai haluttomuutta tunnustaa tulevaa.
Kuolemasta puhuminen voi olla vaikeaa. Vaikka tietäisimme kuolevamme huomenna, saatamme pyrkiä luomaan toivoa ja takertua pieniin toivon pilkahduksiin elämän jatkumisesta. Ehkä toivomme kuoleman edessä, että väistämätön väistyy, jos siitä ei puhuta.
Onko tänä päivänä mahdollista ajatella, että kuolema on luonteva osa elämää? Voisimmeko puhua kuolemasta kuten muistakin elämän tapahtumista? Syntymästä, ammatinvalinnasta, naimisiinmenosta tai uudelle paikkakunnalle muuttamisesta. Tapahtumista, joihin sisältyy ilon ohella surua ja haikeutta.
Kuolema voi olla odotettu. Läheisen poismenon aiheuttamaan pohjattomaan suruun voi sekoittua helpotuksen tunteita. Elämään kuuluvat huolet jäävät, kivut väistyvät ja jäljelle jääneiden ajoittain raskaskin hoivavastuu vaihtuu kaipaukseen.
Mummolassa kuolema oli osa elämää, mutta surureunaisempana kuin syntymä tai moni muu elämän taitekohta. Läheisten kuolema nosti kyyneleet silmiin ja haikeuden tunteen sydämeen, mutta kuolema oli tutumpi vieras kuin tänään.
Kuoleman lähestymisestä puhuttiin ja kuolleet läheiset elivät muistoissa. Surun keskellä lohdutti, että elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu ajan ja rajan toisella puolella iankaikkisuudessa.
Surun keskellä lohdutti, että elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu iankaikkisuudessa.
Voimmeko puhua luontevasti toiveistamme, miten meitä hoidetaan kuoleman lähestyessä, jos emme itse enää pysty ilmaisemaan selkeästi omaa tahtoamme? Haluammeko laatia hoitotahdon, jota toivomme noudatettavan elämämme loppuvaiheen hoidossa?
Vai luotammeko hiljaisesti siihen, että läheisemme tuntevat meidät ja osaavat ilmaista tahtomme puolestamme. Vai onko meille täysin yhdentekevää, millaisia ovat viimeiset hetkemme tässä maailmassa?
Toiveemme voivat ulottua kuoleman rajan ylitse. Haluatko sinä esittää toiveesi siitä, mitä lauluja toivot laulettavan ja kappaleita soitettavan hautajaisissasi ja mihin toivot ruumiisi haudattavan? Onko sinulle merkitystä sillä, ketkä saattavat sinua viimeiselle matkalle ja miten he ovat hautajaisissasi pukeutuneet?
Olisiko juuri tänään hyvä päivä puhua kuolemasta ja kertoa nämä toiveet läheisillesi?
Elämän ihmeellisyyteen kuuluu elämän pituuden arvaamattomuus. Lähtöjärjestys on avoin loppuun asti. Siksi tänään on myös hyvä päivä istuttaa omenapuu.
Kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
