Yksi asia teki tästä tuottoisasta viljasta vihatun rikkakasvin – paluu ruokapöytiin mahdollinen

Rukiiden keskeltä ruskeina tähkinä erottuva ruiskattara on saanut rikkakasvin leiman, mutta se on menneinä aikoina ollut energian lähde siinä kuin muutkin viljat.  Kuva: Annika Michelson

Ruiskattara on maaseutuelinkeinojen lehtorin Annika Michelsonin salainen intohimo. Hämeen Ammattikorkeakoulussa opettava Michelson naurahtaa, että tarvittiin rikkakasvi, että sanomalehti kiinnostuu hänestä.

”Tämä on ollut erittäin vihattu kasvi, joten moni varmaan ajattelee, että kuka hullu tuota viljelee.”

Michelson yksi harvoista. Tosin hänkin vain huvin vuoksi ja kasvimaan penkillisen verran.

Siemenet hän nappasi Pohjois-Karjalasta Polvijärveltä, jossa hän äkkäsi tuttavan pellolla ruiskattaroita rukiiden joukossa. Myös eräältä tilalta Uudellamaalla hän löysi näitä harvinaiseksi käyneitä kasveja. Niiden siemenet odottavat istutusvuoroaan.

Michelsonilla on ollut mahdollisuus maistaa ruiskattarasta tehtyä leipää – luultavasti ainoana Suomessa.

Maku on kuulemma pehmeä, täyteläinen ja viljaisa sekä paikallisilla aromeilla höystetty. Se eroaa perusviljasta siinä missä riista ja kaupallisesti tuotettu liha toisistaan.

Luultavasti muutkin viljamme maistuivat samalta joskus ennen. Kitkerää se ei ole, kuten vanha kansa väittää.

Ruiskattarasta tehty leipä on maukasta, mutta se kuivuu melko nopeasti. Kuva: Lars Lindström

Ruiskattarasta tehty puuro on kauran tavoin hyytelömäistä. Ruiskattaraleipä taas kuivuu melko nopeasti.

Oluttakin siitä on pantu ainakin Baltiassa.

Ruiskattara muistuttaa näöltään hieman kauraa, joten murteessa kulkevat perintönä sen lempinimet, kuten hiirenkaura ja karhunkaura. Tavallisemmin sitä kutsuttiin Länsi-Suomessa nimellä luste ja idässä kastari.

”Pidän todennäköisenä, että sitä viljeltiin aiemmin yhtenä viljalajikkeena muiden tavoin, kunnes muut syrjäyttivät sen.”

Annika Michelson uskoo vahvasti, että ruiskattara on ollut tärkeä viljakasvi sekä Itä- että Länsi-Suomessa. Kuva: Outi Vahtila

Michelson muistuttaa, että ruiskattara voisi olla ruokapöytämme ”peruskauraa”, jos asiat olisivat menneet toisin. Hän viittaa MTT:ssä työskennelleen Hannu Ahokkaan julkaisuun vuodelta 2009. Siinä todetaan, että ruiskattara oli hyvällä tiellä kehittyäkseen merkittäväksi viljelykasviksi rukiin hengessä.

Muut viljat vain ajoivat luonnon tuotekehittelyssä ohi.

Ruiskattaran heikkous ja samalla vahvuus oli jyvien kova kuori. Sellainen oli aiemmin mitä ilmeisimmin myös ohralla, mutta mutaatioiden ansiosta se jalostui ajan mittaan kuorettomaksi.

”Sinänsä kuori on viljalle hyväksi, sillä se suojaa jyviä esimerkiksi sairauksilta sen ajan, kun ne ovat maassa. Haittapuoli on, että jatkokäsittely ruuaksi vaatii lisätyötä.”

Hän lisää, että myös ruiskattarasta on sittemmin kehittynyt kuorettomia kantoja.

Ilman kuoren poistoa vilja olisi hampaille haaste tänään saati menneinä aikoina. Muun viljan sekaan joutuessaan se siis heikensi sadon laatua.

Sen verran sitkeästi kuori istuu menneiden sukupolvien hampaankolossa, että esimerkiksi Wikipediassa ei mainita sanallakaan ruiskattaran syötävyydestä. Sen kerrotaan olevan pelkästään rikkakasvi, jonka ominaisuuksia on tutkittu värien teon tarpeisiin.

Maanviljely levisi Suomeen noin 7 000 vuotta sitten, mutta tunnemme yhä maatalouden historiaa Suomessa liian vähän. Kirjoitustaito kun tuli vähin erin Ruotsin vallan mukana maahamme vasta vajaat 1 000 vuotta sitten ja silloinkin hallinnon ja kirkon tarpeita edistämään.

Joudumme kokoamaan menneisyyttämme sirpaleista, joita esimerkiksi siitepölytutkimukset, arkeologiset kaivaukset ja nimistötutkimus antavat.

Michelsonin mukaan ruiskattaralle on suomen kielessä 30 eri murresanaa, mikä kertoo sen merkittävyydestä ja leviämisestä laajalle alueelle eri puolilla maata.

Annika Michelson kasvattaa kokeeksi ruiskattaraa siemenistä, jotka hän on onnistunut löytämään kahdesta pellosta Suomessa. Kuva: Annika Michelson

Sen itäsuomalainen nimitys kastari tulee venäjästä ja viittaa nuotioon. Mitä ilmeisimmin tätä ”nuotioviljaa” kylvettiin kaskeamisen jälkeen.

”Ruiskattara kestää erittäin hyvin kuumuutta, joten kuuma tuhka ei tuhonnut siemeniä.”

Ruiskattara on kaksivuotinen kasvi, joka tuottaa kauramaisia tähkiä ja pensastuu kasvaessaan.

Yksi siemen tuottaa enemmän jyviä kuin vaikka ruis, mutta sekään ei antanut sille riittävää kilpailuetua muihin viljoihin verrattuna. Nälkävuodet kun eivät Michelsonin mielestä johtuneet ratkaisevasti viljan ominaisuuksista.

”Hyvällä paikalla sijaitsevat viljelysmaat tuottivat hyviä satoja, mutta ongelmana olivat suopohjaiset tai soiden lähellä sijaitsevat pellot. Yleensä vähävaraiset viljelivät näitä hallalle arkoja maita.”

Michelson ei ole ainut, joka on jäänyt ruiskattaran koukkuun. Sen todellinen esitaistelija on ruotsalainen maanviljelijä Lars Lindström.

Uumajan lähellä tilaansa pitävä mies yrittää saada EU:ssa ruiskattaralle virallisen aseman.

Lars Lindström on ruiskattaran esitaistelija. Kuva: Lars Lindström

Hän on pyhittänyt hieman harvinaisemmille lajeille vajaan hehtaarin alan, josta noin kolmasosan ruiskattaralle.

Osan viljasadosta hän käyttää jalostukseen, osasta hän tekee koemielessä leipää. Juuri samaa Michelson on päässyt maistamaan.

Lindström osallistuu haastatteluun netin kautta ja kertoo juuri ostaneensa noin 70 000 kruunua (noin 7 000 euroa) maksaneen koneen, jolla ruiskattaran kova kuori irtoaa nopeasti.

Michelsonin mielestä tarvitaan lisää tutkimusta, jotta ruiskattara avaa kaikki salaisuutensa ja siitä on mahdollisuus tulla uusi ravinnonlähde.

”Sen ympärille tarvitaan lisäksi tarina. Kenties siitä voi tulla nykypäivän superfoodia.”