Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara tarpoo korkkareissa vaikka läpi lumihangen, mutta iloitsee epämukavuudesta huolimatta hiekkatiestä

Mari Vaattovaara on innostunut polkupyöräilystä. "Viime vuonna ajoin 2000 kilometriä. Tälle vuodelle olen luvannut tuplata sen eli tavoitteena on 4000 kilometriä." Kuva: Jarkko Sirkiä

Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara ennusti suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumiskehityksen jo kaksi vuosikymmentä sitten.

"Tein kauhean määrän laskelmia ja huomasin, että miljoona ihmistä tulee muuttamaan kaupunkeihin. Kun hedelmällisessä iässä olet naiset keskittyvät kaupunkialueille, syntyvyyskin keskittyy kaupunkialueille."

Laskelmat vanhentuivat aikoja sitten.

"Kaupungistumisen nopeus on ollut kovempaa kuin kukaan osasi kuvitella. Olisi pitänyt enemmän miettiä jo silloin 20 vuotta sitten myös syrjään jäävien alueiden asioita."

Viidennen sukupolven helsinkiläiseksi syntynyt Vaattovaara kiistää olevansa vain kaupungistumisen puolestapuhuja.

"Olen enemmän eriytymisen kehityksen esiinnostaja. Kaupungistumista ei voida eikä pidäkään estää, mutta samaan aikaan muuta Suomea ei saa hylätä. Vaikka kaupungit kasvavat, se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi asua kerrostaloyksiöissä."

Professori itse asuu perheineen Espoossa yli satavuotiaassa vanhassa omakotitalossa hiekkatien varrella.

"Pääkaupunkiseudullakaan ei voida asumista pakottaa vain yhteen muottiin. Jokainen etsii itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivaa asumista. Ihmiset tekevät omia ratkaisujaan, joita tutkimus voi tutkia ja politiikalla voidaan yrittää ohjata."

Kun Vaattovaara aikoinaan kiinnostui kaupunkimaantieteestä, hän ei osannut aavistaa kuinka työ veisi mukanaan.

"Välillä kotiväki naureskelee minulle, kun olen jostain työasiasta niin innoissani."

Yli parikymmentä vuotta oman alansa näköalapaikalla vaikuttaneen naisen ajatuksia kuunnellaan sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Vaattovaara on ollut vetämässä kymmeniä kansallisia ja kansainvälisiä tutkimushankkeita sekä kirjoittanut yli 100 julkaisua niistä.

"Nykyään joutuu miettimään millaiseen keskusteluun kannattaa osallistua. Keskustelusta on tullut liian populistista. Kaupungistumisesta puhutaan kummallisen yksipuolisella tavalla. Tämä maa ei ole vain yksi, kaksi tai kolme suurta kaupunkia. Kyllä myös muuta Suomea tarvitaan."

Professori kritisoi vastakkainasettelua, jollaista halutaan ehdoin tahdoin rakentaa kaupunkien ja maaseudun välille.

"Ylilyöntejä tulee puolin ja toisin. Jos toiset sanovat, että teillä on arvottomat asunnot ja ympäristöt, tottakai se jakaa kansaa. Ei kaikki hyvinvointi ja taloudellinen menestys tapahdu vain kaupungeissa. Menestyviä yrityksiä on joka puolella maata."

Yhtä asiaa Vaattovaara on kaivannut Suomeen.

"Meiltä on puuttunut kaupunkipolitiikka. Sipilän hallitusohjelmassa huolehdittiin enemmän saimaannorpan elinympäristöjen suojelusta kuin kaupungistumisesta. Koko pumaskasta löytyi viisi kaupunki-alkuista sanaa."

Nykyisessä hallitusohjelmassa kaupungeillakin on Vaattovaaran mukaan sentään joku rooli.

Vaikka Mari Vaattovaara on syntynyt Helsingissä, hän on ehtinyt kiertää pitkän koukkauksen ennen Espooseen asettumista.

"Olen käynyt yläasteen ja lukion Rovaniemellä. Sieltä muutin opiskelemaan Ouluun. Siellä keksin maantieteen ja suunnittelumaantieteen. Muutimme sitten silloisen poikaystäväni ja nykyisen aviomieheni kanssa Amerikkaan, missä suoritin vielä maisema-arkkitehdin tutkinnon."

Tohtoriksi Mari Vaattovaara väitteli vuonna 1998.

"Sitten sain professuurin. Olin Suomen ensimmäinen naisprofessori maantieteen alalla vuonna 2002. Samoihin aikoihin olimme hankkineet tämän talon ja perhe oli kasvanut kolmella lapsella. Sen jälkeen mikään ei olekaan muuttunut. Sama mies, samat lapset ja sama talo", nainen nauraa.

Naapurustoaan Mari Vaattovaara ei osaa kyllin kehua. Kylämäistä ympäristöä löytyy myös omakotialueilta.

"Ihmiset itse tekevät naapurustonsa. Meillä esimerkiksi asuu naapurissa perhe, jonka kanssa olemme eläneet vuosia lähes yhteistaloutta."

Yhdistävänä tekijänä toimivat alun perin lapset ja samankaltainen elämäntilanne.

"Syömme joka viikko yhdessä. Parempia naapureita ei voisi toivoa."

Nykyiseen asuntoon perhe päätyi sattumalta.

"Rakastuimme taloon. Suin päin. Seuraavana päivänä olimme jo pankissa. Niinpä sitten asumme vuonna 1904 rakennetussa vanhassa omakotitalossa hiekkatien varrella."

Hiekkatiehen Vaattovaaralla on ristiriitainen suhde. Hän pitää hiekkatien kapeutta ja polveilevaa profiilia kauniina.

"Autojen on pakko ajaa hiekkatiellä hitaammin. Onhan se töyssyjen rytkytys ikävän tuntuistakin."

Mutta samaan aikaan hiekkatien varrella elämisestä koituu yksi hankaluus:

"Rakastan korkokenkiä. En hae edes postia ilman korkokenkiä. Menen niillä vaikka läpi loskan tai hangen. Minulla ei juuri muita kenkiä olekaan. Mutta hiekkatiellä on kieltämättä välillä kelejä, että korkkareilla kävely on hankalaa."

Tuon yhden ikävyyden kanssa on pakko elää. Muuten ympäristö tuottaa nautintoa.

"Kapeudestaan huolimatta se on miljöönä pehmeämpi ja miellyttävämpi kuin ympäristöön viime aikoina tehdyt asfalttikadut. Täällä ovat Suomen vanhimmat tammet. Kun tähän vedetään asfaltti ja kävelytie, miljöö menee pilalle."

"Mä tiedän, että kaikki naapurustossa eivät ole samaan mieltä, mutta olen ylpeä tästä meidän hiekkatiestämme."