Teatteriarvio: Pieni merenneito luo uskomattoman merenalaisen maailman estradille

Ariel (Sonja Pajunoja) kaipaa kuivalle maalle, kun taas Sebastian-rapu (Tero Koponen) ylistää merenalaista elämää. Kuva: Robert Seger / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito on yksi Disneyn rakastetuimpia ja legendaarisimpia musikaaleja. Olemme tottuneet näkemään piirroselokuvassa värikkään merenalaisen maailman, jossa Ariel uiskentelee punaiset hiukset hulmuten kalaystäviensä kanssa. Nyt Helsingin Kaupunginteatteri on siirtänyt tuon väri-ilottelun ruudulta lavalle.

Ariel ( Sonja Pajunoja) ei tunne kuuluvansa merenalaiseen kotiinsa, vaan hän haluaisi päästä tutustumaan kuivalla maalla käveleviin ihmisiin, joiden mereen kadottamia tavaroita pieni merenneito on kerännyt kokoelmaksi salaiseen luolaan. Eräänä myrskyisenä päivänä hän päätyy pelastamaan veden varaan joutuneen prinssi Erikin ( Martti Manninen) ja menettää samalla sydämensä. Pahan merinoita Ursulan ( Annamaria Karhulahti) avulla Ariel saa mahdollisuuden prinssin valloittamiseen itselleen.

Miten on mahdollista saada luotua merenalainen, kevyen unenomainen maailma lavalle, jolla kulkevat näyttelijät painovoima on sitonut kiinni lattiaan? Urakka on vaatinut lukemattomia työtunteja, mutta niin vaan haasteessa on onnistuttu. Näyttelijät ovat jatkuvassa liikkeessä kuin merivirtojen huojuttamina ja merenneitojen pyrstöt on toteutettu nerokkaasti. Ariel ja prinssi Erik kieppuvat välillä valjaissa uskomattoman aidon näköisesti.

Lavalla nähdään niin valtavasti yksityiskohtia, että yksi katselukerta ei millään riitä niiden kaikkien huomaamiseen. Suurissa musikaalikohtauksissa yleisön silmien eteen uiskentelee niin elävältä vaikuttavia kalaparvia, että katsoja huomaa naamalleen leviävän lapsenomaisen, riemastuneen hymyn.

Muutama kohta musikaalissa hämmästyttänee Pieni merenneito -elokuvan läpikotaisin tuntevia katsojia. Arielin ystävä merilokki Joonas on saanut musikaalissa nimen Skuutti. Eniten kummastuttaa kuitenkin Arielin ystävä Pärsky, jolle on kirjoitettu kiusallisen ylitulkittu ihastuminen merenneitoon. Pikkuisen kalan hahmo on toteutettu muuten loistavasti – ulkonäkö on pikkupoikamainen reppuineen, kypärineen ja skeittilautoineen – ja 12-vuotias Lenni Kallela taipuu uskomattomaan laulusuoritukseen. Miksi ihmeessä tähän täydelliseen roolisuoritukseen pitää sekoittaa kiusaannuttavaa ihastusta?

Musikaalin Ariel on loppukohtauksissa elokuvaversiota voimakkaampi ja aktiivisempi. Se on loistava uudistus! Myös merenneidon isä Triton ( Mikkä Vihma) paljastuu ihastuttavasti feministiksi.

Musikaalissa on valtavasti yksityiskohtia, joita haluaisin erityisesti kehua. Ankeriaat Kiero ja Liero ( Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen) liikkuvat käsittämättömän upeasti. Vielä ällistyttävämpi on merinoita Ursula kaikkine lonkeroineen. Steppaava lokkilauma vie sydämen mukanaan ja dialogiin upotetut meriaiheiset puujalkavitsit aiheuttavat spontaaneja naurunremahduksia.

Pieni merenneito hipoo täydellisyyttä. Sen haluaisi mennä katsomaan aina vaan uudelleen ja uudelleen.

Pieni merenneito Helsingin Kaupunginteatterissa vuoteen 2020 saakka. Ohjaus: Samuel Harjanne.