Kokemukset USA:n massatuotannosta vakuuttivat tulevan agronomin siitä, että Suomen maatalouden tulevaisuus nojaa omiin valtteihin

Taru Luomajärvi valmistuu maatalous-metsätieteiden maisteriksi ensi keväänä. Tuleva agronomi on kotoisin karjatilalta Kurusta, ja kaulaliina on tehty omien lampaiden villasta. Kuva: Sanne Katainen

Viikissä kuudetta vuotta opiskelevan Taru Luomajärven, 24, maisterin paperit häämöttävät jo. Hän naurahtaa, että sen ääneen sanominen on varma tapa lisätä itselleen paineita.

Luomajärvi edustaa tulevien agronomien uutta polvea, joka on kiertänyt muutakin kuin tahkoa ja pellonlaitaa – myös tuleva työ saattaa olla jossain muualla kuin Suomessa.

Takana on korkeakouluopintoja Helsingin Viikissä, harjoittelua Brysselissä ja Yhdysvalloissa Montanassa sekä lisäksi opintoja Minnesotassa.

”Meiltä maisteriksi valmistuneet tekevät työkseen kaikkea mahdollista pankinjohtajista maatalousyrittäjiin.”

Hän tarkentaa, että koulutuksen vahvuus on monipuolisuus. Tuntumaa ja valmiuksia saa esimerkiksi koneisiin, kasvinsuojeluun, säiden vaikutuksiin sekä yrityksen pyörittämiseen.

Luomajärvi itse on erikoistunut ympäristönmuutokseen ja -teknologiaan. Kansainvälisessä maisteriohjelmassa hän on perehtynyt esimerkiksi luonnon ja maatalousympäristön suhteeseen.

Lopullinen sijoituspaikka työelämässä selviää ajallaan.

”Tartun tilaisuuksiin, mutta mitään pitkän linjan suunnitelmia ei ole. Kansainvälinen ura kiinnostaa, mutta toisaalta monet muutkin asiat, kuten edunvalvonta.”

Luomajärven vanhempien kotitilalla Kurussa on hereford-lihakarjaa ja rehujen tarpeiksi peltoa. Lampaiden hankinnassa Taru Luomajärvellä oli sormensa pelissä.

”Olin viidennellä luokalla, kun tahdoin meille lampaita. Ja ne olivatkin sitten pitkälti hoidossani.”

Vaikka Luomajärvi muutti lukion alkaessa Tampereelle, lampaat ovat tilalla säilyneet. Hänen kaulassaan on komea, omien lampaiden villaista kudottu kaulaliina.

”Siskoni tekemä. Hän on koulutukseltaan artesaani ja huolehtii villoista yleensä sen jälkeen, kun ne on keritty.”

Lapset otettiin tilan töihin jo nuorena, ja joskus niistä sai myös pientä tienestiä.

”Hevonhierakan kitkeminen 8–9-vuotiaana on jäänyt mieleen. Vanhemmat maksoivat 10 senttiä jokaisesta juurineen kitketystä kasvista, joten satanen tai pari niistä kertyi kaudessa.”

Lukion jälkeen vuonna 2017 Luomajärven tie vei Viikkiin korkeakouluopintoihin kavereiden suosituksista sekä omasta kiinnostuksesta maatalouteen.

Hän ehti opiskella vajaa kolme vuotta normaalisti, kunnes korona teki etäopiskelusta normin ja monet perinteet ainejärjestössä katkesivat.

Nyt kysellään, kuinka ennen oli tapana toimia. Luomajärvi huomauttaa, että kaikkia vanhoja käytäntöjä ei välttämättä tarvitse herättää henkiin. Sitä hän hieman harmittelee, että parin vuosikurssin opiskelijoihin jäi tyystin tutustumatta.

Paluu Kuruun jatkamaan kotitilaa on jossain vaiheessa mahdollista mutta epätodennäköistä.

”Pohjoinen Pirkanmaa ei ole maatalouden kannalta kovin hääviä aluetta. Kallio ja kivet tulevat läpi pelloille herkästi, joten siellä on enemmän metsää kuin peltoa. Ainakin täytyisi erikoistua johonkin.”

Viikin pellot ovat käyneet Taru Luomajärvelle tutuiksi. Kuva: Sanne Katainen

Vuosi Yhdysvalloissa auttoi ymmärtämään, että rapakon takana operoidaan volyymeilla mutta meidän vahvuutemme on puhdas ja laadukas tuotanto. Yhdysvalloissa hän hieman hämmästeli esimerkiksi suurta kasvinsuojeluaineiden määrää, joka peltoihin kylvettiin.

”Täällä pitää keskittyä siihen, mitä tehdään ja tehdä se kunnolla.”

Hän lisää vielä, että asiallinen korvaus on kaiken edellytys.

”Ei tarvitse suurta perehtyneisyyttä huomata, kuinka kauppaketjut tahkoavat vuosisadan tulosta ja maatalousyrittäjillä menee huonommin kuin koskaan. Väkisin tulee mieleen, olisiko kaupoilla potentiaalia maksaa tuottajille hieman enemmän.”