Karjankasvattajasta tarinankertojaksi – "Mikään ole ihanampaa, kuin nähdä se valtava elämän voima, joka nostaa vastasyntyneen vasikan jaloilleen minuuteissa"

Riikka Palonen ehti kasvattaa 22 ylämaakarjansukupolvea. Nyt hän pitää tarinailtoja, joissa hän esittää kansansatuja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Palonen tekee koruja nautojen ja riistaeläinten sarvista ja luista. Kuva: Jaana Kankaanpää

Palonen kutoo ryijyjä, joiden aiheet nousevat kansantarinoista ja suomalaisesta mytologiasta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kolmekymmentä täyttäessään Riikka Palonen oli vielä helsinkiläinen valokuvaaja. Oli vastoinkäymisiä ja Palonen palasi takaisin kotiseudulleen Köyliöön ja kunnosti vanhan 1800-luvulta olevan sukutalon. Sitten hän tapasi viljelijän ja avioitui. Kaupunkilaisesta tuli jälleen maalainen.

Palosen ja skotlantilaisen alkuperärodun, ylämaankarjan, yli 20 vuotta kestänyt yhteinen taival alkoi Maaseudun Tulevaisuuden myynti-ilmoituksesta. Palosen nähdessä nautoja ensimmäisen kerran eläinten ikiaikainen olemus hurmasi hänet.

Kaikki alkoi neljästä vasikasta, mutta pian karjan pääluku kasvoi. Palonen näki myös mahdollisuuden saada järven edustan niittymaisema jälleen pajukosta vapaaksi. Vantterajalkainen alkuperäisrotu pärjäisi luonnonlaitumella.

”Eläinten kanssa työskentely on palkitsevaa. Oli valtavan mielenkiintoista oppia ymmärtämään niiden käytöstä. Näin, että ylämaankarja sopisi rotuna Suomeen erinomaisesti, ja toisi hyvän lisän kotimaisen ruuan tuotantoon ja maisemanhoitoon”, hän sanoo.

Palosen keittiönpöydän ääressä perustettiin rotuyhdistys, jonka puheenjohtajana hän toimi viisi vuotta. Hän matkusti Skotlantiin oppiakseen rodusta kaiken ja aloitti sen järjestelmällisen kehittämistyön Suomessa. Tästä Palosella on muistona kymmeniä pokaaleja kilpailuista. Kymmenen hehtaarin tilallaan, Palonen keskittyi sonnien jalostukseen.

Elämässä tapahtui asioita, hyvää ja huonoa: tytär syntyi. Myöhemmin tuli ero puolisosta.

”Suurin kannuste jaksamiseen oli tyttäreni. Katsoin, että hänellä on oikeus kasvaa maalla, koska oli tänne syntynyt. Piti siis kehitellä hommia, joilla sain pieneltä tilaltamme elannon, ja päätin nostaa tuotannon jalostusasteen mahdollisimman korkealle.”

Kaikki eivät ymmärtäneet Palosta. Ihmeteltiin miksi kasvattaa karjaa, josta saatava lihamäärä on vähäisempi kuin monen muun lihakarjarodun. Palosta mahdollisimman suuret numerot kilolyhenteen edessä eivät kiinnostaneet. Se mikä kiinnosti, oli nautojen mahdollisimmin lajinmukainen elämä. Siksi hänen eläimensä niittylaidunsivat, lisääntyivät ja synnyttivät järviniityllä. Hän oppi ymmärtämään nautojaan, esimerkiksi että niille tärkeintä on olla osa laumaa, vielä tärkeämpää kuin saada syödä.

Palosella on myös selkeä käsitys, millainen on naudan hyvä kuolema. Vuoteen 2006 asti Palosen eläinten elämä päättyi laitumella. EU kuitenkin kielsi laidunteurastuksen, joka on Palosesta valitettavaa.

Vuosiin mahtui myös ravintolatoimintaa. Siellä tarjolla oli tietysti ylämaankarjaa, jonka koko ruho hyödynnettiin ravintolan keittiössä. Lisäksi vuosiin kuului karjankasvattajan arkea, karanneiden sonnien paimennusta takaisin aitaukseen ja lehmien avustamista poikimisissa keskellä yötä.

”Ympärivuotisesti laiduntavan karjan kanssa työskennellessä vuodenkierto luonnossa tulee käsin kosketeltavan läheiseksi. Kuljin laitumilla tarkastuskierroksilla usein pieni kamera taskussa, ja jokaisena vuodenaikana, jokaisessa säässä ja jokaisessa vuorokauden hetkessä löytyy jotakin kauneutta. Karjan seassa olin osa sitä maailmaa, ketunpojat leikkivät huolettomina vieressäni ja kurjet jatkoivat tanssiaan, koska ne eivät pitäneet minua ulkopuolisena tunkeutujana.”

”Eikä mikään ole ihanampaa, kuin nähdä se valtava elämän voima, joka nostaa vastasyntyneen vasikan jaloilleen minuuteissa, ja se suunnaton riemu, kun se ensimmäisen maitoaterian jälkeen löytää pomppuvaihteen pitkistä jaloistaan.”

Enää Riikka Palonen ei ole ylämaankarjankasvattaja. Paperit 60 naudan myynnistä tehtiin kaksi vuotta sitten tammikuussa. "On fyysisesti järjettömän raskasta hoitaa maatilaa kokonaan yksin. Karjan kanssa on hälytysvalmiudessa koko ajan", hän sanoo. "Kyllä se alkaa tuntua tässä iässä, että onko pakko."

Palonen möi koko karjansa Kreivilän tilalle Oripäähän. Työ karjan parissa jatkuu siellä kuitenkin osa-aikaisesti. "Saan edelleen vaikuttaa mitä sonneja käytetään siitokseen. Vuosinäyttelyssä valikoin karjaa ja sen jälkeen esittelin ne juuri agrologiksi valmistuneen tyttäreni kanssa. Nyt saan työstä ikään kuin rusinat pullasta."

Hiljattain Palonen hyväksyttiin myös rodun skotlantilaiseen tuomarikollegioon. Hän on arvostellut karjaa Skotlannissa sekä Saksassa. Maaliskuussa hän on menossa tuomitsemaan Sveitsin kansallisen vuosinäyttelyn, ja Australiasta on esitetty alustava tiedustelu.

Ravintolatoiminnan hän lopetti tänä vuonna, sitä hän ehti pitää 16 vuotta. "Ravintolatyö muuttui. Ihmiset ovat kovin kiireisiä, ennen panostettiin hyvää ruokaan, istuttiin ja syötiin paljon pitempään, nyt juhla-ateria painetaan läpi puolessatoista tunnissa", Palonen sanoo.

"Olen täyttänyt 50. Nyt kysyn itseltäni mitä haluaisin tehdä. Mikä on minun unelmani."

Vastaus on löytynyt. ”Olen kokenut paljon asioita liikkuessani luonnossa ja eläinten seurassa, ja koska olen hyvillä mielin saanut jättää karjani nuorempiin, taitaviin käsiin, voin tuoda kokemuksiani ja pohdintojani esille taiteen kautta”, hän sanoo.

Palonen tekee maalauksia ja ryijyjä, joiden aiheet nousevat kansantarinoista ja suomalaisesta mytologiasta. Keväällä 2021 työt pääsevät näyttelyyn Juminkeko-keskukseen Kuhmoon ja tänä vuonna mahdollisesti Kenttiin, Englantiin. Nautojen, lampaiden ja riistaeläinten sarvista ja luista Palonen on tehnyt koruja.

Entisen ravintolan tiloihin Palonen on miettinyt työhuonetta, galleriaa tai kurssitilaa käsityöläisille. "Ravintolatoiminnassa pidin eniten elävän musiikin illoista, joita ravintolassa oli. Tällainen konserttitoiminta kiinnostaisi myös."

Merkittävintä Paloselle on kuitenkin tarinankerronta. Kansantarinat ovat olleet hänelle itselleen lapsuudesta asti tärkeitä, oikeastaan elintärkeitä. Tarinat auttoivat kestämään ulkopuolisuuden tunnetta ja toivat lohtua.

"Olin ujo. Opin lukemaan itsekseni neljävuotiaana ja kansansatujen maailmasta tuli minulle turvapaikka."

Parin vuoden ajan Palonen on tehnyt tarinankerrontaesityksiä. Hän on esiintynyt esimerkiksi Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla, Siilifolk-tapahtumassa, helsinkiläisellä lavaklubilla, Pohjoismaisessa tarinaseminaarissa ja lukuisissa yksityistilaisuuksissa. Esityksiä on ollut myös kouluissa ja ravintoloissa Englannissa sekä Skotlannissa Enchanted Forest -festivaaleilla.

Tänä syksynä Palonen perusti tarinoille oman Youtube-kanavan. Tulevaisuudessa hän haluaisi koostaa esitykseen omia tarinoita ja tuoda esitykseen musiikkia ja laulua. Laulutunneilla hän on jo käynyt.

Palosen tarinaillat eivät ole viihdettä. Toiveena on antaa ihmisille tauko kiireisestä arjesta ja tarjota hetki tarinan maailmassa, joka vie hetkeksi toisaalle.

"Ajattelen, että tarinamaailma voi tuoda ihmisille lohtua, armoakin kiireen keskellä. Moni kokee merkityksettömyyttä ja elämä tuntuu monesta ontolta, toivoisin, että ihmiset voisivat pysähtyä tarinan ääreen ja ajatella."

Riikka Palonen

Syntynyt Vampulassa 1963.

Valmistunut taideteollisesta korkeakoulusta 1992.

Kirjoittanut 1998 kasvatusoppaan ylämaankarjan käsittelystä, joka on käännetty myös ruotsiksi. Opas on edelleen laajalti käytössä molemmissa maissa.

Faba osuuskunnan pronssinen ansiomitali menestyksekkäästä ansiotyöstä 2011.

Pihvikarjaliiton vuoden Cowgirl 2011.

Suomen Highland Cattle Club ry:n kunniajäsen vuodesta 2017.

Myynyt kuusi ylämaankarjan eläintä omasta kasvatustyöstään takaisin rodun kotimaahan, jossa ne ovat saavuttaneet menestystä näyttelykehissä.

Ensimmäinen Skotlannin ulkopuolelta tuleva nainen, joka on koskaan saanut tuomaroida ylämaankarjaa Skotlannin maaperällä; Dalmally Agricultural Show 2018.