Suomen olympiajoukkueen kisapastori Leena Huovinen on kokenut elämässään paljon – eräs musertava hetki pysäytti hänet ajattelemaan, mistä hän todella saa lohtua

”Olympiajoukkue on elänyt täällä tiiviissä kuplassa tarkkojen koronajärjestelyiden vuoksi. Silti pandemia on vähäisesti mukana keskusteluissamme.” Kuva: Sari Rimpiläinen

Tuuli hurisee taustalla ja linja katkeilee huonon yhteyden vuoksi, kun Suomen olympiajoukkueen kisapappi Leena Huovinen vastaa puhelimeen Tokiosta. Ympärillä on jykeviä kerrostaloja ja vieressä tyrskyää Tyynimeri.

Suomen kisajoukkueen urakka lähenee loppuaan. Takana on neljäs viikko niukoilla yöunilla.

Usein herätys on jo kukonlaulun aikaan ja työt lopetetaan puoleen yöhön mennessä.

”Viikot ovat olleet hyvin intensiivisiä. Täällä on positiivinen imu, niin työtä kyllä jaksaa.”

Huovinen toimii Kirkkohallituksen nimittämänä kisapappina Suomen olympiajoukkueelle, johon kuuluu urheilijoiden lisäksi esimerkiksi lääkärit, fysioterapeutit, hierojat ja johtohenkilöt. Olympialaiset ovat yhdeksännet, joissa hän on pappina.

”Olympialaisten järjestäjät ovat ymmärtäneet, että uskonto on osa monen ihmisen elämää, ja se saa myös näkyä. Myös muilla mailla on joukkueissaan pappeja tai uskontokuntien edustajia.”

Aiemmissa olympialaisissa kisakylään on rakennettu uskonnollinen keskus, jossa on tilat isoimpien uskontojen jäsenille. Ne takaavat hiljentymisen pyhän kokemuksen äärelle. Tänä vuonna keskus siirrettiin virtuaaliseen maailmaan.

Aamuisin Huovinen antaa heti herättyään sylkitestin, joka toimitetaan COVID19- keskukseen analysointia varten.

Myös lämpö mitataan aina, kun kuljetaan kilpailupaikkojen ja olympiakylän välillä. Kylässä asuvat lähes kaikkien maiden kisajoukkueet.

Myös hänen puolisonsa Timo Huovinen on kisoissa toimittajana Olympic Broadcast Servicen palveluksessa. He ovat nähneet toisiaan lyhyesti stadionilla vain neljästi olympialaisten aikana.

Kisapastori viettää paljon aikaa Suomen olympiajoukkueen olohuoneessa ja on mukana myös katsomassa kilpailuja.

Hän on siellä ihmisiä varten kuuntelevana korvana. Rinnallakulkijan rooli joukkueelle jatkuu myös kisakauden jälkeen.

Vaikka Huovisen työ on vuorovaikutusta ihmisten kanssa, koronatilanne ei ole vaikuttanut juurikaan hänen perustyöhönsä.

Käsiä pestään toki rutiinilla kymmeniä kertoja päivässä ja maskit pidetään koko ajan kasvoilla.

”Korona puhuttelee vain vähän täällä. Se, mikä eroaa, niin katsojia ei ole. Aiemmissa olympialaisissa olemme myös joukkueen kanssa kierrelleet katsomassa nähtävyyksiä ja käyneet ostoksilla kisojen jälkeen.”

Korona ei ole hänen mukaansa myöskään vaikuttanut tunnelmaan. Ihmiset ovat tottuneet elämään jo rajoitusten kanssa.

Turvavälit kisoissa ovat tarkkoja. Siitä huolimatta Huovinen on sulkenut urheilijat halaukseen epäonnistumisen tai onnistumisen hetkillä.

Urheilijoiden kanssa tulee harvoin puhuttua itse suorituksesta. Keskustelun aiheet pomppivat laidasta laitaan.

”Saatamme jutella opiskelusta tai siitä, mitä söisit, jos olisit nyt kotona.”

Urheilijoiden kanssa käytävät hengelliset keskustelut ovat hyvin intiimejä. Tärkeää on olla rinnalla kulkijana.

”Joskus pelkkä katse riittää. Joskus taas kosketus on tärkeämpi, kun ihminen palaa kisoista ja on pettymyksen vallassa.”

”Jokaisen arvo täällä on yhtä suuri eikä ole riippuvainen menestyksestä. Jokaisen ihmisen kohtaaminen on ainutkertainen”, hän muistuttaa.

Lapsuutensa Huovinen on viettänyt Kuopiossa, missä hänen äitinsä isovanhemmilla oli karjatila. Hän oppi jo pienestä pitäen, että lautaselle päätyvää ruokaa ei tule pitää itsestään selvänä, vaan se on kovan työn takana.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi syntyy hänelle ruoan lisäksi myös urheilusta.

Entisenä kilpauimarina säännöllinen urheilu on hänelle tärkeää. Se että ylipäätään pystyy liikkumaan, on lahja.

”Meillä on Anarkistimartat ry:n pitämä metsäjumppa, jossa nostellaan painoja pari kertaa viikossa. Käyn myös kävelemässä ja juoksemassa. Talvisin tykkään hiihtää.”

”Sielu voi hyvin terveessä ruumiissa. Ihminen on kokonaisvaltainen kokonaisuus.”

Pappeus on Leena Huoviselle kutsumusammatti, jonka hän kokee saaneen Jumalalta.

”Ajattelen, että kaikilla ihmisillä on jokin kutsumus elämässä”, hän sanoo.

Usko Jumalaan on perusta hänen elämälleen. Se on annettu voimavara, jota kohti kurottautua joka hetkessä.

”Usko tuo rauhan ja levollisuuden elämääni. Minulle se on täysin totta.”

Elämän varrella usko on ollut myös koetuksella monissa tilanteissa. Huovisen perheen yksi lapsista syntyi kuolleena. Se oli musertava ja kertakaikkinen nollahetki. Silloin oli pakko pysähtyä ajattelemaan, mistä lohtu hänelle todella tulee.

”Mutta Jumala piti minusta silloinkin kiinni, vaikka en jaksanut pitää Hänestä kiinni.”

Rukous on kantanut häntä monessa hetkessä. Rukous on hänelle lävitse kulkevaa jatkuvaa vuoropuhelua Jumalan kanssa.

”Välillä rukous on vain syvä huokaus, kun mieli on murheiden painama. Joskus taas rukous voi olla riemun kiljaisu kiitollisuudesta.”

”Joskus paljon suurempi hengen kokemus on hyvä lenkki tai syvä yhteys toiseen ihmiseen kuin kirkon penkissä istuminen. Myös lapsen kastamisesta tai vainajan siunaamisesta tulee sellainen valtava kiitollisuuden tunne.”

Kisastadionilla pörräävät tauotta suuret ilmastointilaitteet. Ihmisiä on joka puolella ja hiljentymisen paikkoja vähäisesti.

Vaikka Huovinen on nauttinut äärettömästi kisatiimin kanssa työskentelystä, on kaipaus maaseudulle silti voimakas. Tällä hetkellä tärkein maaseutu löytyy Inkoon Tähtelästä, missä perheellä on mökki.

”Olen maaseudun tyttö, vaikka olenkin kohta kuusikymppinen mummeli. Sielunmaisemani on monessa paikassa.”

”Aina kun näen jotain vihreää täällä, niin tuntuu jotenkin helpottavalta. Täällä luonnon näkeminen ei ole itsestään selvä asia, toisin kuin Suomessa. Luonto on minulle pyhää”, hän sanoo.

Huovinen pitää loppukesästä hyvin paljon, koska silloin on sadonkorjuun aika.

”Kun saavun Suomeen, aion mennä mökille katsomaan, miten viljelemäni perunat ja tänä keväänä istuttamani marjapensaat voivat. Minulla on joku hirveän syvä tarve, että kädet pitää saada upotettua multaan. Itse kasvatettu peruna on aivan ihanaa.”

• 58-vuotias Suomen olympiajoukkueen kisapappi ja rovasti.
• Aloitti tehtävässään vuonna 2004 edeltäjänsä, Suomen ensimmäisen kisapapin, Göran Hellbergin jälkeen.
• Syntynyt Savonlinnassa ja viettänyt lapsuutensa Kuopiossa.
• Valmistui teologian maisteriksi vuonna 1992 Helsingin yliopistosta.
• Työskennellyt vuodesta 2007 oppilaitospastorina Helsingin yliopistolla.
• Perheeseen kuuluu aviomies Timo Huovinen, viisi lasta ja myös kaksi lastenlasta.
• Mökkeilee kesäisin Inkoossa, jossa ”viljelee epätoivoisesti perunoita ja kasvattaa marjapensaita.”