Mäkinen on hyötyliikunnan puolestapuhuja ja useimmiten juoksee työmatkat. Kuva: Sanne Katainen
Marianne Mäkinen, 52, juoksee 24 tuntia ilman lepoa ‒ ”Ikä jalostaa juoksijaa”
Marianne Mäkinen ryhtyi juoksemaan kolmekymppisenä, kun kävely alkoi väsyttää. Nyt hän juoksee jopa yli 200 kilometriä yhtä soittoa.
Marianne Mäkinen aloitti juoksuharrastuksen vasta lapsen saatuaan. Hän nousi ultrajuoksijoiden kärkikastiin ja maajoukkueeseen vasta lähes 50-vuotiaana. Kuva: Sanne KatainenMarianne Mäkisellä pimeni vintti loppukilometreillä, kuten hän asian ilmaisee. Maaliin oli silloin matkaa noin 60 kilometriä. Kello oli seitsemän aamulla, ja hän juoksi 246 kilometrin pituista Spartathlonia Kreikassa.
”Silmäni eivät enää pysyneet auki. Juoksin, kävelin ja läpsin naamaani. Pari sataa metriä ennen huoltotelttaa rojahdin maahan.”
Kilpakumppani, japanilainen herrasmies tuli auttamaan. Jotenkin Mäkinen kampesi itsensä pystyyn ja lähti seuraamaan miehen kirkkaan väristä takkia, jonka hän näki verkkokalvoillaan rakeisena.
”Otin teltalla pienet torkut, söin ja join hieman. Sitten jatkoin matkaani taipaleen loppuun.”
Jälkeenpäin hän huomasi, että kasvot olivat asfalttinaarmuilla ja toinen etuhammas katkennut.
Mitään tällaista ei ollut tapahtunut niinä 20 vuotena, kun hän oli harrastanut juoksua.
Mäkinen kyllästyi kuntokävelyyn reilun 30 vuoden iässä. Hän oli saanut tyttären, ja lapsen kummin kanssa oli talsittu lähitienoita. Yhdessä he totesivat, että kävelyt on nyt taputeltu.
He ryhtyivät juoksemaan. Matkat pitenivät, ja vähitellen mukaan tulivat massatapahtumat.
”Osallistuimme Tampereella Likkojen lenkki -juoksuun, vaikka se silloin tuntui hieman naurettavalta. Sitten kokeilin 33 kilometrin mittaista Pirkan hölkkää, joka menikin yllättävän hyvin.”
Heti perään tuli ensimmäinen maraton, joka aikaa kului pikkuisen päälle neljän tunnin. Mäkinen alkoi innostua: treenihimo kasvoi, ja maratonit sekä puolimaratonit seurasivat toisiaan.
Eräänä päivänä maratonit eivät enää riittäneet. Hän oli kiinnittänyt juoksutapahtumissa huomiota ultrajuoksijoihin, jotka 100 kilometrin taipaleestaan huolimatta vaikuttivat paljon rennommilta kuin puolta lyhyemmän matkan menijät.
”Maratonia juostaan yleensä naama totisena tulosten perässä, kun ultrajuoksijat naureskelevat, syövät ja kävelevätkin välillä.”
Niinpä vuonna 2012 hän osallistui Tampereella 100 kilometrin mittaiseen Wihan kilometrit -juoksuun.
”Olinhan jo aiemmin selvinnyt 50 kilometristä. Ajattelin, että toinen samanlainen vain siihen perään. Aikani oli alle 10 tunnin, mikä on keltanokalle ihan hyvin.”
Nälkä kasvoi syödessä. Hän alkoi juosta myös 24 tunnin kisoja. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että siellä oikeasti pyritään juoksemaan vuorokauden ympäri. Vuonna 2017 hän juoksi sisähallissa järjestetyssä kilpailussa ensimmäistä kertaa yli 200 kilometriä.
Suoritus huomattiin, ja hän sai maajoukkuekutsun Belfastissa pidettäviin ultrajuoksun MM-kisoihin. Ei ihan huonosti 50:tä ikävuottaan lähestyvältä, joka aloitti harrastuksen vasta keski-iässä.
Mäkisen mielestä ikä ei ole juoksuharrastuksessa este vaan etu, jos paikat kestävät.
”Ikä jalostaa juoksijaa. Monet ajattelevat, että pitkänmatkan juoksussa ei voisi pärjätä vanhana. Itse ajattelen, että iän tuoma kokemus antaa viisautta ja harkintaa. Yli 70-vuotiaat ultrajuoksijat eivät ole harvinaisuuksia.”
Mäkinen arvelee hyötyneensä siitä, että aloitti juoksuharrastuksen suhteellisen myöhään. Paikat ovat nuoruudessa säästyneet kulumiselta ja vammoilta, joten vuodessa kertyvät 3000–4000 juoksukilometriä eivät ainakaan vielä ole aiheuttaneet rasitusvammoja polviin, nilkkoihin ja lonkkiin.
”Lieneekö sitten perimän ansiosta, että kroppani selvästi kestää kovaa rasitusta.”
Liikkumisen ilo tarttui kotona jo varhain. Perhe asui Kangasalla viiden kilometrin päässä keskustasta, joten lapset liikkuivat kylille usein pyörällä tai hiihtäen. Toki koulubussi kulki, ja oli talossa autokin.
”Isä kävi vuorotyössä, eikä lapsia muutenkaan omassa lapsuudessani kuskattu samalla lailla kuin nykyään. Oli normaalia ajaa varhaisteininä 10 kilometriä tallille hoitamaan hevosia myös talvella.”
Mäkisen lapsuus oli monella tavalla liikunnallista, vaikka ohjelmoidut urheiluharrastukset puuttuivat. Mummolassa Ähtärissä lapset kiipesivät traktorin peräkärryn lavalle tallaamaan heiniä, ja talvisin he tekivät tuntien mittaisia hiihtoretkiä himoliikuntaa harrastavan isän kanssa.
Nykyään Mäkinen työskentelee palvelupäällikkönä A-klinikalla Tampereella, ja 6,5 kilometrin työmatka sujuu yleensä juosten ja toisinaan pyöräillen. Samalla varsinaiseen treenaukseen tarvitsee käyttää vähemmän aikaa.
”Suren sitä, että ihmiset ovat unohtaneet hyötyliikunnan ja joka paikkaan kuljetaan autolla.”
Hän toteaa, että nykyajan hengen mukaan kaikki pitää saada heti tai ainakin mahdollisimman nopeasti – myös hyvä kunto. Niinpä hakeudutaan ohjelmiin, joilla kunto on tarkoitus saada ylös lyhyellä mutta kovalla rasituksella.
”En missään nimessä tuomitse sitä, mutta itselleni se ei sovi. Arvostan pitempikestoista liikuntaa ja sen sovittamista elämäntavaksi.”
Tavoitteellisenkaan liikunnan ei Mäkisen mielestä tarvitse muuttua elämän ainoaksi merkitykseksi ja liian vakavaksi. Hänelle tärkeää ovat yhtä lailla perhe, hyvä ruoka, juoma ja matkustelu.
Kisoissa hän kertoo juoksevansa aina itseään kuulostellen, kun monilla kilpakumppaneilla huoltojoukot pitävät kirjaa ruoka-, juoma- ja jopa wc-tauoista.
Nuo 24 tunnin kilpailut ovat aina taistelua omaa kehoa vastaan. Välillä särkee vatsaa ja välillä päätä. Välillä syödään, istutaan tai jopa nukutaan – useimmiten kuitenkin tärkeintä on pysyä liikkeellä. Ja juosta.
”Pahin vaihe tulee siinä 180–190 kilometrin paikkeilla: jos silloin jää paikalleen huoltotelttaan, matka tyssää helposti siihen.”
Useimmat 24 tai 48 tunnin ultrajuoksut juostaan suhteellisen pientä rinkiä kiertäen, joten sama maisema tulee nähtyä 200 kilometrin matkalla helposti satoja kertoja, jos radan pituus on 400 metriä tai maksimissaan kilometri.
Mäkisen mielestä ikä vain jalostaa pitkänmatkan juoksijaa. Kuva: Sanne Katainen”On se välillä myös puuduttavaa. Tavallisesti kisaan valmistaudutaan pidättäytymällä juoksemisesta edellisellä viikolla. Niinpä menohaluja on mahdollisimman paljon.”
Rinkulan kiertäminen on sosiaalisempaa kuin yhdensuuntaisen matkan juokseminen. Kisassa keskustellaan, kannustetaan ja peukutetaan muita osallistujia.
Katsojien kuulemma kannattaisi tulla paikalle vasta 24 tunnin kisan viimeisen tunnin aikana. Silloin puristetaan kehosta kaikki irti, ja osa juoksee katse sumeana kohti tavoitettaan, yleensä sitä maagista 200:aa kilometriä.
Seuraavan kerran Mäkinen ottaa 24 tunnin kisassa mittaa itsestään 21. toukokuuta Kokkolassa.
Vintin pimeneminen Spartathlonissa Kreikassa ei iskostanut Mäkiseen pelkoa vaan uteliaisuuden. Tällä kertaa hän aikoo tarkkailla itseään entistä paremmin ja selvittää, mikä tuolla kertaa meni pieleen.
Kuka?
Marianne Mäkinen on 52-vuotias ultrajuoksija.
Syntynyt Kangasalla ja asuu Tampereella puolisonsa Ville-Pekan kanssa. Tytär Maija on jo täysi-ikäinen.
Opiskeli sosiaalityötä Tampereen yliopistossa ja valmistui vuonna 2000.
Työskennellyt A-klinikka Oy:ssä jo 22 vuotta, ja nykyinen tehtävä on palvelupäällikkö.
Juossut Spartathlonin vuosina 2018 ja 2021, 24h-kisassa matkan 229,622 km (Kokkola 2021), 100 kilometrillä ajan 8,59,13 ja 6h-kisassa matkan 71,834km (Kaarina rataultra 2022).
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
