Hessenin prinssin pojasta piti tulla Suomen kuningas, mutta hän päätyikin taistelemaan Hitlerin joukoissa Lappiin ‒ Näin dynastia sammui lähtökuoppiinsa

Hessenin prinssin perillisiä olivat Christoph, Friedrich Wilhelm, Philip, Wolfgang, Maximilian ja Richard. Kahdesta vanhimmasta pojasta kruunu olisi periytynyt Wolfgangille, joka päätyi myöhemmin Suomeen sotimaan vuosina 1941–1943 Hitlerin vuoristoarmeijan joukoissa. Kuva: T.H. Voigt/Museovirasto

Kruunupäiden elämän seuraaminen on suosittua kansanhuvia. Jokaisen tuttavapiiristä löytynee joku, joka tietää kuningassukujen sukukuviot paremmin kuin omansa.

”Jos kruununprinsessa Victoria tulee vierailulle Suomeen, kadut ovat täynnä ihmisiä. Samanlaista tuskin saa aikaan Ruotsin pääministeri”, toteaa poliittisen historian professori Vesa Vares Turun yliopistosta.

Hän on kirjoittanut kirjan Kuninkaan tekijät: suomalainen monarkia 1917–1919 ja tietää tästä toteutumattomasta haaveesta ehkä enemmän kuin kukaan muu Suomessa.

Läheltä piti, ettei Suomessakin olisi kuningas. Eduskunta nosti sisällissodan jälkeen elokuussa 1918 saksalaisen prinssin valtaistuimelle. Saksa hävisi sodan, ennen kuin tämä ehti ottaa pestiä vastaan. Joulukuussa prinssi luopui kruunusta ja Suomi monarkiasta.

Hanke on sittemmin leimattu hulluudeksi, mutta sille oli perusteensa.

Monarkia itsessään vaikutti kelvolliselta tavalta hallita, ja lähimmät toimivat esikuvat olivat Pohjoismaissa ja Englannissa. Vares muistuttaa, että monarkia puuttui vuonna 1918 Euroopassa vain Neuvosto-Venäjältä, Portugalista, Ranskasta ja Sveitsistä. Tasavaltoja oli synnytetty Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan, mutta ne tuntuivat liian kaukaisilta vertauskohdilta.

Kansalaissota taas oli säikäyttänyt monet suomalaiset uskomaan, että demokratia toi tullessaan anarkian.

Monarkiaa kannattivat Suomessa pääosin sivistyneistö, varakkaat maanviljelijät, iso osa keskiluokkaa ja elinkeinoelämää sekä papisto ja armeija, eli silloisessa puoluekentässä RKP, kokoomuksen edeltäjä vanhasuomalaiset sekä puolet nuorsuomalaisista, jotka hetkeä myöhemmin siirtyivät kokoomukseen tai liittyivät uuteen edistyspuolueeseen.

”Sittemmin moni monarkisteista unohti koskaan kannattaneensa kuninkuutta”, Vares huomauttaa.

Vares huomasi Englannin arkistoja penkoessaan, että saarivaltion silloisille diplomaateille oli melkoisen samantekevää, tuliko Suomesta tasavalta vai monarkia – kunhan kuningasta ei valittaisi vihollismaa Saksasta. Nämä pohtivat, maksaisiko vaivaa ehdottaa kuningasta Tanskasta, kuten Norjan diplomaatit olivat esittäneet. Turha toivo.

Suomen historian emeritusprofessori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta muistuttaa, että maassamme oli kansalaissodan jälkeen 14 000 saksalaissotilasta.

”Saksan sotajoukkojen komentaja Rüdiger von der Goltz oli käytännössä Suomen hallitsija, ja Saksa päätti Suomen ulko- ja kauppapolitiikasta.”

Veljeily Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa oli mahdotonta niin kauan, kun Saksa soti niiden kanssa. Haapalan mielestä Saksan tappio oli Suomen onni ja pelasti maamme ajautumasta sen vasalliksi.

Vares toteaa, että kaikki riippui Saksan voimasta ja asemasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Jos se olisi noussut supervallaksi, Suomi olisi voinut jäädä samanlaiseen riippuvuussuhteeseen kuin myöhemmin Neuvostoliiton kanssa.

Itsenäisyydestä oltiin valmiita tinkimään, sillä Suomi etsi turvatakuita Venäjää vastaan hieman samaan tapaan kuin Nato-hakemuksella nyt. Myöhemmin neuvostosuhteiden kulmakiveksi noussut Juho Kusti Paasikivi ennusti itsenäisyyden alkumetreillä, että Venäjä hyökkää Suomeen ennemmin tai myöhemmin – ja oli siinä oikeassa.

Tanskalla tai Ruotsilla ei nähty olevan kummoista pelotevaikutusta Venäjää vastaan, joten sieltä ei hyödyttänyt valita kuningasta. Saksa sen sijaan oli jo voittanut Venäjän ja soti yhä vihollistensa maaperällä. Suomi veikkasi siis johdossa olevaa hevosta.

Kuninkaaksi valittiin muutamasta vaihtoehdosta Hessenin prinssi Friedrich Karl, pahoin sodassa vammautunut joutomies, jolla oli useita perillisiäkin. Valtaan olisi mitä ilmeisimmin päässyt hänen poikansa Wolfgang von Hessen, kun Friedrich Karl kuoli vuonna 1940.

Suomeen Wolfgang pääsikin, mutta hieman toisissa oloissa kuin isä olisi ehkä tahtonut. Wolfgang palveli upseerina Adolf Hitlerin vuoristoarmeijassa Lapissa 1941–1943. Hän sai tehtäväkseen pitää ajokunnossa yli 500 kilometrin mittaisen tien Rovaniemeltä Liinahamariin.

Sodan jälkeen hän päätyi sotavankileirille ja -oikeuteen, mutta todettiin syyttömäksi natsien rikoksiin. Miestä onnisti, sillä hän liittyi jo vuonna 1933 natsipuolueeseen ja oli aluehallintoviranomaisena osaltaan tukemassa Hitlerin hallintokoneistoa jo ennen juutalaisten kansanmurhaa.

Kovin mittavaksi ei dynastian valta loppujen lopuksi olisi muodostunut. Alun alkaen monarkiamme lähtökohtana pidettiin Ruotsin vallan ajalta periytynyttä hallitusmuotoa vuodelta 1772. Siihen olivat tukeutuneet myös Venäjän keisarit autonomisen Suomen alueella vuodesta 1809.

Hallitusmuoto takasi erittäin suuren vallan kuninkaalle, sillä Kustaa III oli verettömässä vallankaappauksessa siirtänyt säädyiltä valtaa itselleen. Siksi Suomen kuningas olisi halutessaan pystynyt torppaamaan lähes kaikki lait ja aloittamaan puolustukselliset sotatoimet ilman eduskunnan mielipidettä.

Tasavaltaa kannattava vasemmisto oli suljettu eduskunnasta, mutta edes ”tynkäeduskunta” ei hyväksynyt näin suurta kuninkaanvaltaa. Uudessa ehdotuksessa kuninkaanvaltaa riisuttiin merkittävästi, mutta sekin äänestettiin seuraavien vaalien yli eli vasta uusi eduskunta olisi voinut siunata hallitusmuodon.

”Loppujen lopuksi kuninkaanvalta olisi ollut samaa luokkaa kuin vuotta myöhemmin valitulla presidentillä. Erona tietenkin se, että presidenttiys ei periydy”, Vares sanoo.

Jälkipolvet ovat vähätelleet Hessenin prinssin vaatimattomuutta, mutta siinä on vain osatotuus. Vares sanoo tämän olleen aidosti närkästynyt vallan kaventamisesta.

Suomen kuninkaaksi vuonna 1918 valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja haavoittui siellä kahdesti. Kuva: Museovirasto

Haapala lisää, että harva suomalainen tahtoi yksinvaltiasta, eikä meidän yhteiskuntarakenteemme olisi oikein edes taipunut sellaiseen.

”Yläluokka oli pieni ja keskiluokka heikko. Jos 80 prosenttia väestöstä on työväkeä ja maanviljelijöitä, ilman kansaa ei voi hallita tai edes saada sotilaita armeijaan.”

Hän lisää, että esimerkiksi Maalaisliitto hyväksyi monarkian vain väliaikaiseksi ratkaisuksi ja että siitä olisi ehkä ennen pitkää luovuttu.

Siitä luovuttiin kuitenkin pikavauhtia, kun Saksa yllättäen romahti ja laski aseet. Suomen oli tehtävä hajurako Saksaan ja unohdettava monarkia, jotta voittajavaltioiden tunnustus itsenäisyydelle saataisiin.

Vuosina 1918–20 maassamme vietiin läpi tasavaltainen hallitusmuoto ja isot uudistukset, kuten progressiivinen verotus ja torpparilaki. Nämä olivat omiaan yhdistämään rikki revittyä kansaa, mitä ilman tuskin olisimme selvinneet seuraavista sodista itsenäisinä.

Uudistukset pelastivat muustakin pahasta. Suomi oli Euroopan harvoja tasavaltoja, jotka eivät suistuneet diktatuuriin maailmansotien välisenä aikana. Tuolloin jostain syystä monarkia suojasi parhaiten ajautumista yksipuoluejärjestelmään.

”Monarkiasta ei varmaan itsessään ole siinä apua, mutta se auttoi monissa maissa säilyttämään stabiilin valtarakenteen. Esimerkiksi Suomessa korkeimman vallan mureneminen 1917 avasi ovet valtataistelulle, joka päättyi sisällissotaan”, Haapala sanoo.

Tämä Friedrich Karlin kuva on ilmeisesti otettu vuonna 1918, jolloin hänet kutsuttiin Suomeen kuninkaaksi. Kuva: T.H.Voigt/Museovirasto

Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kuninkailta riisuttiin valta Euroopassa ja muuallakin lukuun ottamatta muutamaa poikkeusta, kuten Thaimaata ja Saudi-Arabiaa.

Vallattomat kuninkaalliset kuitenkin jaksavat kiinnostaa. Miksi ihmeessä?

”Koska se on jotain, mitä meiltä puuttuu”, Vares sanoo.

”Ja koska he ovat melko harmittomia”, Haapala lisää.