Kirja-arvio: Saaristo ja meri tarjoavat ankaran elinympäristön Paula Nivukosken Mainingin varjot -romaanissa

Paula Nivukoski: Mainingin varjo. 381 sivua. Otava. 

Eletään 1900-luvun alkua. Evalina karkaa kotipappilasta nuoren kalastaja-Andersin matkaan. Pappi-isä on murskannut taiteellisen äidin unelmat. Kaksi säikkyä tytärtä kuulostelee isän mielialoja, kunnes vanhempi, Evalina, tekee ratkaisunsa.

Anders tuntee Pohjanlahden. Hän vie naisensa autiolle saarelle. Alkeellisesta kalastusmajasta tulee koti. Evalina ripustaa pyyhkeen ruosteiseen naulaan, nostelee hopealusikat ja kahvikupit hyllyille. Rakkaus pehmustaa puitteet. Mutta pian meri näyttää ankaruutensa.

Mainingin varjo vuorottelee saarelaisten vaiheissa ja pappila-takaumissa. Evalina ikävöi pikkusiskoa ja maanläheistä palvelijaa, Mariaa.

Paula Nivukoski kasvattaa esikoisromaanista tuttua tekniikkaa, häivyttää tarkat rajat ja sekoittaa tapahtuvaan pelkoja ja toiveita. Luontokuvaus on vahvasti koetun tuntuista ja runollista. Tarinassa on sadun utuisuutta, josta ei traagisuutta puutu.

Samaan aikakauteen Pohjanmaalle sijoittunut Nopeasti piirretyt pilvet julkaistiin vain vuosi sitten. Uutuuden työstämisaika on lyhyt ja se näkyy. Etenkin saaren toisteisesta arjesta olisi voinut karsia paljonkin. Kärsimys ehtii uuvuttaa lukijan, ennen kuin ratkaiseva käänne alkaa. Sinne tänne sijoitetut ruotsinkieliset repliikit olisi voinut kirjoittaa suomeksi, ajankuva välittyisi ilman niitäkin.

Mutta lahjakas kertoja Nivukoski on. Parhaimmillaan romaani tuo mieleen arkistojen uumenista nostetun Sally Salmisen Katriinan (uusi suomennos Juha Hurme, 2018) ja muut saaristokuvausten kovia kokevat naiset, joitten miehet ottavat elannon ylivoimaisesta merestä.

Lue täältä kaikki Maaseudun Tulevaisuuden kirja- ja muut kulttuuriarviot.