Satu Koponen (vas.) ja Ditte Kronström nostavat maljan uudelle huomiselle. Paluuta sairautta edeltäneisiin päiviin ei ole, mutta elämä voi silti olla hyvää. Kuva: Sanne Katainen
Satu sairastui ja sai ystävältään Ditteltä munuaisen – vähitellen hän joutui tunnustamaan, että paluuta entiseen ei ole
Satu Koponen ja Ditte Kronström ovat tunteneet toisensa 1990-luvulta saakka, heitä yhdistää muukin kuin yhteiset illanvietot ja matkat. Satu kantaa Ditten oikeaa munuaista.
Ditte Kronström (vas.) luovutti toisen munuaisensa ystävälleen Satu Koposelle, kun laki salli kaveriluovutuksen noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Koponen pääsi dialyysihoidoista takaisin normaalimpaan elämään. Kuva: Sanne KatainenLokakuun viimeisenä päivänä 2019 Satu Koponen ja Ditte Kronström ilmoittautuivat aamuvarhain Meilahden sairaalaan.
Naiset näkivät toisensa pikaisesti, ja sitten heidät ohjattiin eri huoneisiin. Muutaman tunnin kuluttua Kronström luovuttaisi toisen munuaisensa ystävälleen.
Koponen sai leikkausta odotellessaan huonekaverikseen vaasalaisen naisen, joka niin ikään odotti munuaisensiirtoa.
”Hän kysyi, onko meillä sama luovuttaja. Vastasin, että toivottavasti ei”, Koponen muistelee ja Kronström säestää häntä sydämellisellä naurulla.
Huonekaverin kysymys oli aivan asiallinen, sillä esimerkiksi onnettomuuden uhrin molemmat munuaiset saatetaan siirtää samalla kertaa aivokuoleman jälkeen. Sen sijaan kaveriluovutuksen laki oli astunut voimaan vasta puoli vuotta aiemmin, ja Kronström oli Suomen ensimmäinen luovuttaja.
Ensin nukutettiin Kronström, ja hänen munuaisensa irrotettiin.
”Heräsin ja kysyin, onko tämä ohi”, hän muistaa ensimmäisiksi sanoikseen.
Silloin munuainen oli jo siirretty.
Nyt, lähemmäs kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Koponen, 48, ja Kronström, 55, istuvat pohjoishelsinkiläisessä ruokaravintolassa ja muistelevat tapahtunutta.
Edellisestä näkemisestä on jo tovi, mutta yleensä naiset viestittelevät viikoittain. Hieman yllättäen he eivät ole sen enempää ”paita ja peppu” kuin ”bestiksiäkään”, mutta hyviä ystäviä toki.
”Luovutuksen kannalta saattaa olla hyvä asia, etteivät välit ole liian läheiset. Meille kerrottiin, kuinka elinsiirto omaiselle on saattanut poikia ongelmia. On tapauksia, joissa 30 vuotta kestänyt avioliitto on särkynyt luovutuksen jälkeen”, Koponen kertoo.
Syitä on monia, mutta molemmat arvelevat elinsiirron joissain tapauksessa altistavan valtapeleille.
”Hieman tyyliin, että lähdet kyllä kanssani teatteriin, annoinhan sinulle munuaisen”, Koponen sanoo.
”Ai jaa, enpä tullut ajatelleeksi. No mutta hyvä, seuraavan kerran lähdet kyllä kanssani kaljalle, kun pyydän – onhan sinulla minun munuaiseni”, innostuu kääntäjän töitä tekevä Kronström.
Ystävykset tutustuivat 1990-luvulla Sodankylän elokuvajuhlilla, kun he olivat tapahtuman järjestelyissä mukana.
Yhteydenpito jäi, mutta he löysivät toisensa myöhemmin Facebookin kautta ja alkoivat pitää tiiviimmin yhteyttä. Syksyllä 2018 he lähtivät rock-konserttiin Venäjälle Pietariin. Siellä Kronströmille valkeni kaverinsa huono vointi – dialyysihoito oli vain ajan kysymys.
”Satu oli aivan kuitti. Halasimme ja sanoin, että antaisin toisen munuaiseni, jos voisin. Sitten tirautimme pienet itkut.”
Koposen vointi oli huonontunut nopeasti, mikä oli yllätys varmasti lähipiirillekin – varsinkin kun hän kokee olleensa koko ikänsä perusterve. Vasta viisi vuotta sitten hän huomasi muutoksen.
”Olin 43-vuotias, väsynyt ja minulla oli endometrioosin vuoksi kipuja, joiden vuoksi menin lääkäriin. Alavatsan ultrannut hoitaja näki ongelmia munuaisissa ja kehotti menemään lääkärille”, Koponen sanoo.
Kuvissa oli näkynyt perinnöllinen munuaissairaus, polykystinen munuaistauti, joka tavallisesti ilmenee viimeistään 30 vuoden iässä. Epäilys varmentui erikoislääkärin tutkimuksissa. Koposen munuaisarvot olivat tässä vaiheessa jo niin huonot, että hänet passitettiin suoraan sisätautilääkärille.
Tauti aiheuttaa munuaisten vajaatoimintaa ja pitkälle edetessään lopettaa niiden toiminnan kokonaan. Koposella tauti alkoi myöhään mutta eteni niin nopeasti, että jo puolentoista vuoden kuluttua taudin toteamisesta häntä alettiin valmistella dialyysihoitoon.
Kronströmin antamasta ”munuaislupauksesta” Pietarissa oli kulunut vain pari kuukautta, kun Koponen julkaisi Facebookissa tiedotteen. Siinä kerrottiin lakimuutoksen olevan jo pitkällä, joten kaveriluovutus olisi pian myös Suomessa mahdollinen.
”Laitoin viestin Sadulle, miten tämä homma hoituu eteenpäin.”
Koponen kehotti vielä miettimään pari viikkoa. Kronström totesi, että onhan tätä nyt jo mietitty.
”Se munuaislupaukseni aiemmin oli tietenkin vain heitto, sillä lakimuutoksesta ei ollut tietoa – vakavamielinen heitto kuitenkin.”
Sairaalan henkilökunta oli tietysti aluksi hieman pihalla, kun Kronström otti yhteyttä. Asiat lähtivät kuitenkin etenemään. Lain läpimenoa pidettiin niin varmana, että kokeet elinsiirron toteuttamiseksi päätettiin aloittaa.
Kaveriluovutuksessa molemmat tutkitaan perusteellisesti sekä fyysisesti että henkisesti, mikä heidän tapauksessaan kesti noin puoli vuotta. Tämän ajan Satua hoidettiin jo dialyysilla.
Psykiatri varmisteli, että Kronström luovuttaa vapaasta tahdostaan ja ettei raha vaihda omistajaa. Luovuttajan munuaiset tutkitaan tarkasti, ja erityisen tärkeää on valkosolujen yhteensopivuus.
Vastaanottaja joutuu puolestaan muun muassa luuston tiheysmittaukseen, mammografiaan ja hampaiden tarkistukseen.
”Ja minun hampaistani ei kukaan ollut kiinnostunut”, Kronström esittää loukkaantunutta.
Tavallisin este on luovuttajan korkea verenpaine. Kronströmillä arvot olivat koholla, mutta hän sai lääkityksen eikä verenpaine estänyt operaatiota.
”Yllätyin, että olin tutkimusten mukaan niin terve, vaikka olen pitänyt itseäni aina hieman maanantaikappaleena. Munuaisarvoni olivat jopa erinomaiset”, Kronström sanoo.
Viimeiseen saakka hän olisi voinut perua luovutuksen, mutta missään vaiheessa ei sitä harkinnut.
”En pelännyt edes leikkausta, sillä riskit olivat pienet. Tällaisissa operaatioissa ei Suomessa kuolla leikkauspöydälle.”
Kronström toipui operaatiosta nopeasti. Viikko kotoutumisen jälkeen iski voimakas tulehdus, joka vei viikoksi takaisin sairaalaan. Pelkona oli, että munuaisen luovutuksesta olisi koitunut ongelmia.
Tutkimusten jälkeen selvisi, että sairastuminen ei liittynyt leikkaukseen.
Luovutuksesta muistuttaa Kronströmiä lopun ikää arpi ja säännöllinen terveysseuranta – arpi tosin on jo haalistunut ja seurantakin harvenee.
”Yhdellä munuaisella pärjää kyllä. Lääkäri sanoi, että munuaiseni oli ennen Ferrari ja nykyään Fiat”, Kronström lohkaisee.
Eniten hän on surullinen siitä, että ystävän elämänlaatu ei loppujen lopuksi parantunut niin paljon kuin hän oli odottanut.
Vastaanottajalle elinsiirto on pidempi ja kivuliaampi prosessi kuin luovuttajalle.
Vanhoja munuaisia ei yleensä poisteta, vaan siirrännäiselle tehdään tilaa uuteen paikkaan, usein farkkutaskun paikkeille nivusiin. Se aiheuttaa heti leikkauksen jälkeen hermosärkyä.
”Siirron jälkeen söin vahvoja kipulääkkeitä, ja tulehduksia välttääkseni jouduin olemaan kolme kuukautta eristyksissä. Ei buffeeruokailuja, jouluostoksia eikä räkäbaareja”, Koponen naurahtaa.
Jo siirrännäisen paikka lähellä virtsarakkoa takaa sen, että tulehduksia pitää välttää jatkossakin. Samaan aikaan hyljinnänestolääkitys vie vastustuskykyä.
Koponen joutuukin puntaroimaan valintojaan ja riskejään huolellisemmin kuin monet muut, vaikka matkustelu ja ystävien tapaaminen on sallittua.
Koponen on onnekas monella tapaa, mutta kaikki on suhteellista. Kun on saanut elää suurimman osan elämäänsä terveenä jopa flunssista ja korvatulehduksista, elämänlaadun heikentyminen syö naista.
Ja kyse on suuremmista asioista kuin siitä, että sushin syönti loppui listeriavaaran vuoksi.
Aiempaan ammattiin ei elinsiirron jälkeen välttämättä ole paluuta.
Matkanjohtajan työ ja vaikkapa reissu Venäjälle olisi Koposelle riskipeliä, sillä hoitoon pääsy Suomeen voisi viivästyä, jos jotain sattuisi.
”Yhteiskunnan silmissä elinsiirron saanut on työkykyinen tai sitä arvioidaan aina siihen tehtävään, jota tekee”, hän pohtii.
Tällä hetkellä Koponen on osa-aikatyössä yhteisökordinaattorina.
Työtulot laskevat lähes väistämättä, ja samaan aikaan menot lisääntyvät. Koponen joutuu päivän aikana ottamaan parikymmentä tablettia, lähinnä hylkimisen estoon. Niihin kuluu Kela-korvausten jälkeenkin noin 2 000 euroa vuodessa.
Lääkkeet tihentävät vessakäyntejä, ja ihoa on suojattava auringolta. Silti riski saada ihosyöpä jossain vaiheessa ja muodossa elämää on suuri.
Pelkona on myös, kuinka kauan munuainen palvelee. Sadulla on tullut verkosto kohtalotovereista, ja jollain on ollut paluu jonoon odottamaan uutta siirrännäistä. Keskimäärin siirrännäinen palvelee kuitenkin parikymmentä vuotta.
Koponen on silti kiitollinen suomalaiselle terveydenhoitojärjestelmälle ja yhteiskunnan tukiverkolle.
”Eihän muualla maailmassa rahani riittäisi edes viikon lääkkeisiin.”
Lisäksi hän ehti kokea, että elämä dialyysin varassa rajoittaa elämää paljon enemmän kuin siirrännäinen. Viisi tuntia letkuissa kolmesti viikossa tekisi esimerkiksi Lapin-reissuista ja normaalista työelämästä lähes mahdottomia.
”Eikä dialyysi puhdista elimistöä kuona-aineista lähellekään samalla tavalla kuin siirtomunuainen.”
Koponen sairasti kolme vuotta ennen uutta munuaista, kun monet ovat elinsiirtojonossa ja dialyysihoidon varassa paljon kauemmin. Jotkut eivät koskaan ehdi saada sopivaa siirrännäistä.
Vaihtoehtoja oli siis kaksi, ja hän saattoi valita niistä paremman. Paremman elämän.
Lue lisää:
Oululaisbiologit haluavat tulostaa munuaisen, mikä mullistaisi lääkehoidon
Sian munuainen siirrettiin ihmiselle – hylkimisreaktio estettiin geenimuuntelun avulla
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
