"Hiihtokoulu ei saa olla tiukkapipoista tekniikan hinkkausta"

Elli ja Iida Taini pysyvät jo hienosti yhden jalan varassa tasapainossa, kun liikunnanopettaja Nina Mäki neuvoo. Kuva: Rami Marjamäki

Lasten hiihtokoulut ovat monella paikkakunnalla alkamassa.

"Kysyntää perinteiselle hiihtokoululle on ainakin täällä Keski-Suomessa enemmän kuin tarjontaa. Innokkaita tulijoita on, mutta vapaaehtoisista aikuisista sen sijaan hieman pula", pohtii Jämsässä Jämsänkosken Ilveksen hiihtokoulua jo kymmenisen vuotta vetänyt liikunnanopettaja Nina Mäki.

"Huvittavaahan tämä on siinä mielessä, että kun lähdin mukaan järjestämään lasten hiihtokouluja, järjestin omille lapsilleni kotiin hoidon, että pääsin opettamaan muiden lapsia. Taustalla oli rakkaus lajiin ja halu antaa liikkumisen ilo hiihtämisestä muidenkin lapsille."

Ilveksen hiihtokouluun osallistuu vuosittain 50–60 lasta. Toiminta on tarkoitettu 4–8-vuotiaille.

"Pienimmillä osallistujilla vanhemmat ovat mukana apuna. Hiihtokoulu on siten kiva perheen yhteinen juttu. Perustaitoja opetellaan ensin hiihtokoulussa yhdessä. Tärkeintä on, että vanhemmat jatkavat lapsen kanssa harjoittelua vielä hiihtokoulun jälkeenkin. Että siitä tulee tapa."

Nelivuotias ei vielä ihmeitä suksien kanssa tee, mutta tärkeintä onkin tutustuminen välineisiin ja tasapainon löytäminen.

"Hiihtokoulussa leikitään paljon ihan ilman suksiakin. Ihan jo pelkkä kävely suksien kanssa antaa rohkeutta kokeilla pian liukumista. Perusmotoriikkaharjoittelu ohjaa lasta tuntemaan omaa kehoaan ja synnyttää uskallusta kokeilla uutta."

Hiihtokoulussa pienemmät näkevät myös, mitä isommat tekevät.

"Katselemalla moni oivaltaa mistä on kyse. Noinkin voi tehdä! Tärkeintä on, että lapsilla on hauskaa. Hiihtokoulu ei saa olla tiukkapipoista tekniikan hinkkausta."

Vapaaehtoistyö ja lasten liikuntaharrastukset kuuluvat olennaisesti yhteen. Nina Mäki toivoo, että entistä useampi lasten vanhempi ja isovanhempi uhraisi vähän vapaa-ajastaan lasten harrastuksien organisoinnille.

"Taidan olla vanhanaikainen, kun koen yhteiskunnallista vastuuta. Jos halutaan, että lapsilla on mahdollisimman hyvät mahdollisuudet harrastaa, tarvitaan vapaaehtoistyötä. Jonkun sitä pitää tehdä."

"Tämä yhteiskunta on mennyt liikaa yksilöllisyyden suuntaan. Voisimmeko tehdä jotain meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi? Ei aina vain minun."

Mäki kiittelee kuitenkin jämsäläisiä. Hiihtokoulu on saatu joka vuosi pystyyn helmikuussa.

"Hiihtäminen kuuluu suomalaisten lasten perustaitoihin. Toivoisin, että siitä pidettäisiin jatkossakin kiinni."

"4-vuotias ei vielä tiedä, että haluaa harrastaa jotain tiettyä liikuntaa. Vanhempien tehtävä on silloin tarjota mahdollisuuksia, hankkia välineitä ja kuljettaa. Intoa lisää yleensä se, että joku kaveri harrastaa samaa."

Vielä isompien lasten kanssa tilanne muuttuu. Siihen mennessä liikunnan olisi hyvä olla tuttua.

"Yläkouluikäisille vanhemman täytyy olla lempeä puskuri. Liikkumisen ei saisi antaa lopahtaa, mutta liikaa ei saa puskea, koska muuten lapsi haluaa pistää vastaan. Murrosikäisellä halun liikkua täytyy jo syntyä itsestään."

44-vuotiaan Nina Mäen perheeseen kuuluu puoliso sekä 14-, 17- ja 19-vuotiaat lapset. Ruuhkavuodet ovat onneksi takana.

"Muistikuvat ovat hämäriä ja hataria tietyiltä vuosilta", naurahtaa äiti.

"Olihan siinä aikamoinen muistaminen. Kuka lapsista tarvitsee tänään sukset ja kenelle pitää olla luistimet? Kumpi hakee lapset ja mistä? Ja miten se kaikki muu pyörii yhtä aikaa siinä ympärillä? Jossain välissä piti käydä töissäkin."

Liikuntatieteitä Jyväskylässä opiskellut liikunnanopettaja koukkasi opintojen loppuvaiheessa kolmeksi vuodeksi Norjaan ja kahdeksi Raumalle. Esikoisen syntymän jälkeen Nina päätti saada opinnot päätökseen.

"Tein opinnot valmiiksi niin, että äitini piti seuraa vauvalle sillä aikaa, kun minä olin luennoilla tai tenteissä. Välissä kävin imettämässä asuntoautossa."

Vuonna 1999 perhe palasi paluumuuttajina Jämsään.

"Menin työpaikkahaastatteluun jumalattoman suuren mahan kanssa, kun odotin keskimmäistä. Kumma kyllä, sain paikan. Olen ollut nyt ammattiin opiskelevien liikunnanope yli 16 vuotta."

Mäen oma hiihtoura alkoi jo lapsena. Ensimmäisen kerran suksien päällä hän muistelee olleensa 4–5-vuotiaana.

"Meillä oli kotiäiti, joka kuskasi meitä lapsia sinnikkäästi hiihtämään."

Kun koulutie alkoi vielä Ruotsulan kyläkoulussa, missä lapset hiihtivät jopa välitunneilla, hiihtämisestä tuli erottamaton osa elämää.

"Siellä oli välituntilatu, jota kiersimme innokkaasti. 10-vuotiaana sain ensimmäisen pyttyni jostain koulun kisoista. Sieltä se lähti."

Kilpailuvietti on kestänyt aikuisiälle asti.

"Liikun vieläkin tosi paljon, noin 450 tuntia vuodessa. Se tekee 5–15 tuntia viikossa. Talvella hiihdän ja kesällä suunnistan."

Yhteistä molemmille lajeille on luonnossa liikkuminen.

"Luonto ja metsä on se pehmeä tekijä, joka antaa vastapainoa kilpailuvietille ja suorittamiselle."

Omalla kohdallaan Mäki tietää vanhempien merkityksen lasten urheiluharrastuksille.

"Onneksi minulla oli äiti, joka osasi puskea oikealla tavalla. Ei pakottanut, mutta kannusti sopivasti."

Mäen perheen omista lapsista ei näytä kuitenkaan hiihtäjiä syntyneen. Sitä ei Nina sure.

"Tärkeämpää, että heillä on ollut mahdollisuus kokeilla kaikenlaista jalkapallosta jääkiekkoon ja löytää omien mieltymystensä mukaisia liikuntaharrastuksia. Ei kaikkien tarvitse hiihtää tai suunnistaa. Kunhan arkimalli on aktiivinen."

"Se luo pohjan ja rohkeutta aikuisiän valinnoille ja harrastuksille. Että olet kokeillut joskus ja saanut onnistumisen kokemuksia matkaasi. Siitä on helppo jatkaa joskus myöhemmin."