Anna-Kaisa Linna-Aho kirjoitti esikoisromaaniaan, kun lapset olivat unilla tai isän kanssa leikkipuistossa – kirjan aihe löytyi terveyskeskuksen odotushuoneesta

Anna-Kaisa Linna-Aho alkoi miehensä kanssa rakentaa omakotitaloa Hämeenlinnaan viime kesänä. Valmista piti olla jo helmikuussa, mutta muun muassa korona on venyttänyt aikataulua. Puoliso on tehnyt suurimman osan työstä, mutta Linna-Aho on auttanut missä on osannut. Vähäisen vapaa-aikansa hän käyttää toisen kirjansa kirjoittamiseen. Kuva: Jarno Mela

Vanhalle pellolle kasvanut koivikko näytti niin kauniilta, että tonttikaupat sovittiin empimättä. Työkoneet eivät tietenkään mahtuneet myllertämään vantteriksi kasvaneiden puiden välissä, joten suurin osa koivuista odottaa nyt takapihan kasassa polttopuiksi pilkkomista.

Anna-Kaisa Linna-Ahon iloksi muutama puu sai jäädä seisomaan uuden omakotitalon ympärille. Yhden puun oksaan on ripustettu lapsia varten keinu.

Hämeenlinnassa sijaitsevan talon koskemattomat maalipinnat hohtavat. Näitä seiniä ei ole vielä yksikään syksy piiskannut.

Sisällä näyttää keskeneräisemmältä. Remontointitarvikkeiden keskellä nököttää punainen Brio-kävelyvaunu. Olohuoneeseen on rakennettu sen verran lattiaa, että Tanskaan muuttaneilta ystäviltä ostettu flyygeli on saatu paikalleen.

"Olemme asennoituneet siihen, että tämä vuosi on pelkästään tätä. Kun talo on valmis, tänne on ihana muuttaa. Sitä minä odotan!" Linna-Aho sanoo.

Rakennusprojektin, kolmen lapsen hoitamisen ja muun elämän keskellä Linna-Aho kirjoittaa toista kirjaansa.

Kirjailijaksi pääsemisestä Linna-Aho on haaveillut lapsuudesta asti. Ystäväkirjojen unelma-ammattikohtaan hän kirjoitti aina luottavaisin mielin kirjailija.

"Tuntui, että ihaninta mitä voisi tehdä, olisi kirjoittaa kirjoja."

Sopivaa aihetta ei kuitenkaan tahtonut löytyä, vaikka Linna-Aho kuinka mietti. Olisihan hän voinut harjoituttaa itseään kirjoittajana, mutta ilman kiinnostavaa aihetta toimeen tarttuminen tuntui mahdottomalta.

Esikoiskirjan teema löytyi lopulta mitä kummallisimmasta paikasta: terveyskeskuksen aulasta. Linna-Aho odotti keskimmäistä lastaan ja jonotti vuoroaan verikokeeseen. Hänen lähellään istui kaksi vanhempaa naista, joiden keskustelu herätti Linna-Ahon huomion.

Noin yhdeksänkymppiset rouvat muistelivat, kuinka heidän sulhasensa tulivat rintamalta. Kotiväki ei millään pystynyt käsittämään, mitä miehet olivat nähneet ja tehneet.

"Miehet olivat tappaneet rintamalla ja nähneet aivan kauheita asioita, kun taas nämä naiset olivat olleet kodin piirissä turvassa tietynlaisessa idyllissä. Heidän kokemusmaailmansa olivat aivan erilaiset."

Miehet eivät kertoneet kokemuksistaan, ja mediakin keskittyi raportoinnissaan hengennostatukseen. Kotiväki ei siis millään voinut ymmärtää rintamalta palaavia miehiä, joiden kokemia sodan kauhuja edes rauhansopimus ei painanut unholaan.

"Toinen näistä rouvista sanoi, että näin 70 vuoden jälkeenkin hänen miehensä herää painajaisiin. Hän ei ole koskaan päässyt yli, eikä sodasta voida edelleenkään puhua."

Linna-Ahon viime vuonna ilmestyneeseen Paperijoutsen-esikoisromaaniin ei ole kopioitu mitään suoraan noiden kahden rouvan keskustelusta, mutta kantavan teeman hän siitä löysi.

"Heidän asenteensa oli sisukas ja jollain tavalla koskettava. Elämä menee näin, ja näiden traumojen kanssa selvitään."

Paperijoutsen kuvaa pienen kylän ihmissuhdeverkostoa jatkosodan aikana. Päähenkilöitä ovat muun muassa kokematon helsinkiläistyttö Lydia sekä lujatahtoinen matriarkka Gunhild. Vaikka teos keskittyy kotirintaman tunnelmiin, kirjan sivuilla leijailevat myös rintamalinjojen kovat kajahdukset.

"Ennen kaikkea halusin kirjoittaa lempeästi heistä kaikista. Eivät he pyytäneet päästä sellaisiin tilanteisiin, mutta heidän oli pakko lähteä."

Oikeanlaisen tunnelman luominen sekä historiallisten faktojen tarkastaminen oli tärkeä osa Linna-Ahon kirjoitusprosessia. Hän selasi sodanaikaisia Päivälehtiä verkkoarkistosta nähdäkseen, mistä noina vuosina puhuttiin ja mitä tuotteita mainostettiin. Tietokirjojakin hän luki valtavasti.

Lopuksi käsikirjoituksen luki vielä jatkosodan asiantuntija. Linna-Ahoa jännittää silti, että tarkkasilmäiset lukijat löytävät kirjasta virheitä, jotka vesittävät teoksen uskottavuuden.

Nyt Linna-Aho suostuu paljastamaan yhden virheen, jonka kirjansa sivuille jätti.

"Kirjan loppupuolella ajetaan bensa-autolla. Auton malli ja merkki olivat olemassa tuolloin, mutta sodan jälkeen vain häkäpönttöautot liikkuivat, ellei saanut hankittua mustasta pörssistä normaalia polttoainetta. Faktantarkastaja huomasi tämän virheen, mutta se jäi."

Ilokseen Linna-Aho on saanut esikoiskirjastaan vain positiivista palautetta. Useat lukijat ovat jopa varta vasten etsineet hänet Facebookissa ja lähettäneet virtuaalisen kiitoksensa.

"En tiedä, helpottaako epävarmuus koskaan, mutta etenkin ensimmäisen kirjan kohdalla miettii, että lukeeko sitä edes kukaan."

Paperijoutsen huomioitiin helmikuussa myös Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden jakamalla Tiiliskivi-palkinnolla. Palkinnon tarkoituksena on nostaa esille kotimaisia kirjoja, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota mediassa.

"Palkintojenjakotilaisuus oli aivan ihana. Siitä tuli myös itselleni olo, että toinen kirja täytyy kirjoittaa valmiiksi."

Kilpailun voittaja saa vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, joka on Finlaysonin tehtaan seinästä napattu tiiliskivi. Linna-Ahon nykyisessä kodissa murikka on ollut keittiönpöydällä, uudessa kodissa se nostetaan ehkä kunniapaikalle uunin päälle.

"Aion pitää sen jossain, mistä näen sen helposti."

Vain muutama kirja kerrallaan nousee Suomessa parrasvaloihin. Suurin osa kirjailijoista istuu näppäimistöjensä ääressä iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla, kun arki antaa hiukkasenkin vapaa-aikaa. Apurahat ovat elintärkeitä, sillä pelkillä kirjamyynnin tuloilla ei Suomessa elä juuri kukaan.

Linna-Aho on hakenut apurahoja, mutta hän odottaa vielä päätöksiä niiden kohtalosta. Tällä hetkellä hän on hoitovapaalla perheen kuopuksen kanssa eikä osaa sanoa, palaako opettajan töihinsä ensi vuonna. Ainoa varma asia on se, että hän aikoo jatkossakin kirjoittaa.

Esikoisromaanista jäi yli niin paljon materiaalia, että sen varaan on rakentumassa jatko-osa Paperijoutsenelle. Linna-Aho ei edes uskalla arvata, koska seuraava romaani tupsahtaa ulos painokoneesta. Esikoisteostaan hän kirjoitti viisi vuotta, seuraavan hän haluaisi saada kansien väliin nopeammin.

Ennen kuin uusi kotitalo on valmis, Linna-Aho nappaa kirjoitusaikaa sieltä, mistä kykenee. Onneksi taapero nukkuu kahden tunnin päiväunia, ja iltaisinkin on usein muutama tovi aikaa kirjoittamiselle. On se silti aivan eri asia kuin päivätyökseen kirjoittaminen.

"On aika ahdistavaa, kun tekisi mieli kirjoittaa enemmän kuin oikeasti pystyy."