Heikki Turunen avaa nyt vuosisadan parhaaksi nimetyn esikoisteoksen taustat ja henkilöitten esikuvat

Heikki Turunen: Simpauttajan hinta. 420 sivua. WSOY. Kuva: Veikko Somerpuro / WSOY, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Heikki Turusen (s. 1945) uutuus on jatkoa vuonna 2021 ilmestyneelle Timotein tuoksulle. Tuossa aloitusosassa Heino ”Henkka” Oinonen – Heikki Turusen alter ego – saa lukijapostia nuorelta naiselta, joka perää häneltä suurten ikäluokkien vastuuta maailman nykytilasta.

Massiivinen romaanikaksikko on vastausta naiselle Turusen omalla kokemusmaailmalla ja äänellä: tarinointi ryöppyää, virkkeet pursuavat sisältöä ja murre on alkuvoimaista.

1950–60-lukujen kylissä riitti vielä savuja ja ihmisiä, vaikka työn perässä kaupunkeihin jo hakeuduttiinkin. Niinpä, jos hyppää kyytiin suoraan Simpauttajan luettuaan, henkilöitä ja nimiä vilisevän kerronnan mukana on pysyttelemistä.

Turusen kuvaamat heinäpeltokesät ovat aitoja. Hiki virtaa, paarmat pyörivät ympärillä ja kaadettu timotei tuoksuu. Iskelmäsitaatit täydentävät ajankuvaa. Ne myös ilmaisevat niitä tunteita, joita karheakieliset eläjät eivät pystyisi itse sanomaan, mutta joitten tunnelmaan samaistuvat.

Simpauttajan hinta on armoitetun kertojan, maaseudun rakastajan, rehevä ja raastava yhteenveto koetusta, nykynäkökulmaa unohtamatta.

Kun monet kirjallisuuden uudet tulokkaat kertovat jo etukäteen elämänsä kiinnostavat vaiheet ja kipupisteet, joista ovat tehneet kirjan, niin Turunen vasta nyt, vanhana miehenä, avaa vuosisadan parhaaksi nimetyn esikoisteoksen taustat ja henkilöitten esikuvat.

Samalla hän käy läpi oman kasvutarinansa. Estoista nuorta miestä riivaa seksuaalisuus ja viina vie, mutta tunnustettu lahjakkuus velvoittaa pysymään suunnassa, vaikka välillä horjahdellen.

Lukijan on kuitenkin syytä pitää mielessä, että tarinaa kertoo kirjailija: ”Välistä en ole varma, onko tämä kirjaani vai elämääni, unta vai totta.”

Loppuhuipennus liikuttaa. Pitänee kerrata Simpauttaja.