80-luvulla Leena Uotila esiintyi muun muassa Hukkaputki-sarjassa. Kuva: TImo hämäläinen / lehtikuva
"Osaisin vieläkin laittaa heinät seipäälle", muistelee lapsuuttaan helsinkiläinen näyttelijä Leena Uotila ja uskoo, ettei maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelua ole oikeasti edelleenkään
Konkarikomedienne viettää aikaansa mökillä, joka hankittiin henkireiäksi vuonna 1981 esikoisen synnyttyä.
Nuoremmille suhde maaseutuun voi viritä ympäristötietoisuuden kautta, Leena Uotila pohtii. Hän ostaa itsekin mielellään luomuruokaa. Kuva: Jaana Kankaanpää”Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on ihmisten pään sisällä eikä missään muualla!”
Näin vastaa ilmiön esiintyvyyteen Helsingin Hakaniemessä asuva ja koko kansan tuntema näyttelijä Leena Uotila. Hän kuittaa 1960-luvulla leimahtaneen lande-stadi -erottelun teini-ikäisen uhoiluksi, ja kärjistämistä on aina.
”Eivätkä kaikki näyttelijät ole todellakaan vasemmistolaisia.”
Lavalla yhä hersyvä ja vauhdikas näyttelijä istuu lounaalla yllättävän hiljaisena ja harkitsevana. Hänelle riittää yksi isohko blini ja sen seuraksi muikunmätiä, ”kun sitä saa niin harvoin”.
Uotila, 72, on sekä toisen polven helsinkiläinen että isän puolelta toisen polven näyttelijäkin. Vaikka koti on aina ollut pääkaupungissa, myös maaseutu on tuttua.
”Teimme 1950-luvulla isäni kotitilalla Sääksmäellä aina sukulaisten voimin heinätöitä. Minä join kahvia pellonpientareella ja söin sitä ihanaa rievää! Osaisin vieläkin laittaa heinät seipäille! Ensimmäistä satsia pitää aina vähän nostaa talikolla, ettei se painu liian tiukkaan.”
Maatilaa viljelee nyt serkun poika päivätyönsä ohessa.
Toinen Uotilalle lihasmuistiin jäänyt liike on kalaverkkojen soutaminen.
”Se kuinka veneen vauhdin ja kulman piti olla tietynlainen, kun verkkoja laskettiin. Lahnaa tuli välillä valtavasti ja ne savustettiin, särkiä myös grillattiin.”
Varsinainen mummola sijaitsi Vantaalla nykyisessä Ylästössä, joka oli niin maaseutua, että maitokin haettiin tonkilla läheltä maalaistalosta. Saunan pesässä hiillostettiin Hakaniemen torilta pyydettyjä silakoita.
Uotila uskoo maaseudun olevan vielä monen helsinkiläisenkin mielessä, koska kaupungistuminen on niin nuorta. Nuoremmille suhde maaseutuun voi viritä myös ympäristötietoisuuden kautta.
”Minäkin ostan mielelläni luomua ja syön kalaa ja lihaakin joskus, kun tunnen tarvitsevani sitä. Munat haen teatterilta, jonne tuottaja tuo ne itse.”
Uotilan sormet pääsevät multaan mökillä Hattulassa. Paikka hankittiin esikoisen synnyttyä, kun lapsen kasvatus kaupungissa alkoi ahdistaa.
”Lapsi syntyi maaliskuussa ja jo kesällä aloin miettiä, että ai, tässä puistonpenkilläkö pitää kesä istua tämän lapsen kanssa. Ja kun olin itsekin mökkeilyt nuorena, mökki piti saada.”
Talo löytyi lehti-ilmoituksesta Tyrvännöstä Suotaalan kylästä vuonna 1981. Vaikka lapset ovat jo aikuisia, siellä käydään yhä. Uotila nukkuu tosin huonommin maaseudun hiljaisuudessa kuin kaupungin tutussa taustahälyssä.
Vuosikymmenet ovat näyttäneet maailman muutoksen: bussivuorot ovat harventuneet ja moni aikanaan niin eläväisen kylän talo hiljentynyt.
”Ennen kylän keskipisteenä oli maalaistalo juhannuskokkoineen, ja kun se hiljeni, se vaikutti kaikkeen. Kylätalona on nyt vanha kansakoulu.”
Uotilan mökillä kasvaa marjapensaita ja vähän muutakin.
”En tykkää lupiineista, ja minulle kerrottiin, että kasveja tulee sen mukaan, mitä maaperä tarvitsee, esimerkiksi kalkkia. Ja sitten ne häviävät. Luotan tähän. Lupiinit ovat hävinneet, mutta yhtään en tiedä, mitä ne sinne maaperään toivat!”
Kasvimaailmaan perehtymiselle ja mökkeilylle ei sydänkesällä ole kunnolla aikaa, sillä TV- ja elokuvakuvaukset tehdään usein silloin.
”Siellä se puutarha rehottaa onnellisena ja sinne aina haluan. Vanhoja perennoja ja ruusujakin on, mutta ei missään järjestyksessä. Puutarhapöydälle ja -tuoleille yritetään tehdä tilaa ja olen suostunut jo ruohonleikkuriin. Ennen laitoin heinät viikatteella seipäille.”
Uotilan on iloinen, jos ihmiset kääntävät katsettaan kohti Suomea, kun nyt suositellaan matkailua kotimaassa.
Päättäjille Uotila haluaa sanoa, että kulttuurissa rahat eivät mene hukkaan.
”Raha työllistää paljon isomman joukon ihmisiä kuin vain näyttelijöitä ja antaa ihmisille viihdykettä ja ajateltavaa.”
Elokuvien teossa häärii näet iso joukko ihmisiä muonittajista majoittajiin ja kuljetusväestä kirvesmiehiin. Uusi huoli on elokuva- ja muuta kulttuurituotannon valuminen halvempiin maihin.
”Olisi hyvä, että työvoima pysyisi Suomessa, jolloin myös verot ja osaaminen karttuisivat kotimaan hyväksi.”
Niinhän ei käy, jos Suomen myöntämällä apurahalla palkataan työvoimaa ulkomailla.
- Syntynyt 16.6.1947 Helsingissä.
- Ylioppilas 1967, näyttelijä 1971, näyttelijätyön lehtori 1980-luvulla, Jussi-palkinto 1975 (Rakastunut rampa).
- Näytellyt: Ryhmäteatteri , Lilla Teatern, Pyynikin kesäteatteri, Helsingin kaupunginteatteri.
- Muistetaan: Solveigin laulu -TV-elokuva vuodelta 1974, TV-sarjat Hukkaputki, Kuumia aaltoja, Nyhjää tyhjästä, Kylmäverisesti sinun, Taivaan tulet sekä Muumilaakson kertojan, Vilijonkan, Tiuhtin ja Noidan äänenä. Tuorein elokuvatyö Teräsleidit.
- Uotila lisää näytelmät Jumalan rakastaja ja Siinä näkijä, missä tekijä sekä lasten TV-ohjelmat Ukkovarvas, Kummalliset ja Äiti tekee satua.
- Puoliso näytelmäkirjailija Henri Kapulainen, kaksi lasta.
”Kun kuuntelet, muistat toisen sanomisesta, väitteestä tai kysymyksestä, mitä pitää itse sanoa.”
Leena Uotila on näytellyt monenlaisia rooleja sekä kasvoillaan että äänellään.
Läpimurto oli Solveigin laulu -pienoissarja, joka kertoi helsinkiläisen Solveig-tytön kasvutarinan huikentelevaisen äidin ja sodan raastaman isän varjossa. Kuvaan kuuluivat viina ja väkivalta sekä huolehtiva mummo. Uotila ei muista sarjan olleen mitenkään kohahduttava.
Ponnistelematta mieleen tulee myös Hukkaputki.
”Televisio on vielä nykyään sellainen, että kun siellä esiintyy, ihminen tunnetaan.”
Myös uran ”kauhukokemus” oli TV:ssä.
”Se oli Nyhjää tyhjästä. Olimme koko päivän paniikissa ja jännitimme kippurassa takahuoneessa, kenen pitää mennä seuraavana näyttämölle. Mutta sitten huomasimme, että yleisöllä olikin hauskinta silloin, kun emme osanneet sanoa yhtään mitään! Siinä oppi rentoutumaan ja antamaan tilanteen viedä.”
Vuorosanojen muistamista Uotila ei koe hankalana.
”Sehän ei ole vaikeata, koska yleensähän niitä juttuja harjoitellaan! Ja kaikki lähtee sisällöstä: kun kuuntelet, muistat toisen sanomisesta, väitteestä tai kysymyksestä, mitä pitää itse sanoa”, Uotila sanoo.
”Jos repliikki on hyvin kirjoitettu, sen muistaa heti. Ja kun saa kiinni henkilöstä. Parhaat näytelmäkirjailijat erottelevatkin eri roolihahmojen käyttämän kielen.”
Hankalia voivat olla monologit ja värikkäät sanonnat.
Uotila näyttelee yhä.
”Näyttelijähän ei halua eläkkeelle, koska tätä hommaa haluaa tehdä! Isoista teattereista joutuu eläkkeelle, jollei saa vierailijatehtäviä.”
Tänä keväänä eläkeläinen tähdittää Keski-Uudenmaan teatterin Aktiivimallia, joka on satiiri vanhustenhoidosta.
Vakituiset näyttelijäkiinnitykset ovat nykyisin harvinaisia ja apurahat tuttuja myös Uotilan omille lapsille, joista tuli kuvataitelija ja näyttelijä.
”Mutta jos on intohimoa, muuta tietä ei ole. Tarvitaan myös onnea siinä, keitä tapaa ja mihin pääsee mukaan.”
Toisin oli ennen.
”Kun minä menin teatterikouluun, näyttelijöitä valmistettiin teattereiden tarpeisiin valintakokeita myöten. Katsottiin, että tuossa on sankariainesta ja tuossa koomikkoa.”
Uotila valmistui vuonna 1971, ja koki tämän itsekin. Teatterikoulun liikuntamäärä baletteineen ja akrobatioineen oli shokki.
”Laihduin ja opettaja sanoi, että älä laihdu liikaa, ettei tyyppi mene pilalle! En uskaltanut kysyä, että mikäs tyyppi teillä nyt on haussa.”
Valmistuttuaan hänestä tuli Solveig, myöhemmin muun muassa Muumilaakson ääni.
”Eräs nuori isä tunnisti ääneni ja kertoi, että hän katseli sarjoja nuorena ja nyt hänen lapsensakin katsovat.”
Uotila on pyrkinyt tekemään monenlaisia roolitöitä sekä leimautumisen että leipääntymisen estämiseksi. Omakuva on kuitenkin selvä.
”Olen komedienne.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
