Stalin kirjoitutti Kalevalaa uudelleen painostaakseen Suomea – ”Runolausuntaperinteen taitajia suorastaan värvättiin, jotta perinteestä saatiin omaan ideologiaan sopivia tuotteita”, sanoo tutkija

Stalinin ajan kalevalamittaista runoutta tutkiva Joonas Ahola kuvattiin vuoden 1985 DT-75 -mallin telaraktorin kanssa, eli se on vielä Neuvostoliitossa valmistettu. Traktori järjestyi kuvauksiin Belarus -gruppa Finljandija ry:n puheenjohtaja Kyösti Moilasen kautta. 

Suomalainen Kalevalan tutkimus oli keskeinen tekijä siihen, että folkloristiikasta kehittyi maailmassa oma tieteenalansa kansatieteen rinnalle.

”Nyt se alkaa olla meillä vaarassa tieteenalana. Se yhdistetään kansatieteeseen ja se heikkenee pikkuhiljaa pois”, analysoi Helsingin yliopiston tutkija Joonas Ahola.

”Se on surullista, sillä folkloristiikan merkitys Suomelle ja suomalaisuudelle on vahva. Sen tutkimus on ollut maailmanlaajuisestikin arvostettua.”

Folkloristiikka tutkii suullista perinnettä, jossa uskomukset ja muistitieto välittyvät. Aiemmin ne siirtyivät satuina ja esimerkiksi Kalevalan runoissa. Nykyisin tällaista kulttuurista ilmaisua ja viestintää löytyy erityisesti verkosta. Myös kaskuperinne on yksi folkloristiikan tutkimuksen kohde.

Suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria ei olisi nykyisenään ilman Kalevalaa, ja vastaavasti on vaikea ajatella Islantia ilman saagoja.

”Saagojen tutkimus kohdistuu enemmän kirjallisuuteen ja historiaan. Sitä tullaan opiskelemaan ympäri maailman. Se voi hyvin, sillä kansainvälisesti tukijoukot ovat niin vahvat”, tuumii Ahola, joka on opiskellut Islannissa ja väitellyt islantilaisen keskiaikaisen kirjallisuuden sankaritarinoista.

Lue myös:

Kalevalalla oli iso merkitys folkloristiikan tutkimuksen kehitykseen – edelleen selvittämättä esimerkiksi viikinkiajan sekä kalevalaisen ja slaavilaisen runouden yhteys

Joonas Aholaa ovat lapsesta asti kiinnostaneet tutkimusmatkat, myyttiset kertomukset ja myös eri uskonnot. Hän on tutkinut lainsuojattomia ja antisankareita, jollainen on Kalevalassa Lemminkäinen. Kuva: Jarkko Sirkiä

Miten Espoossa kasvanut Ahola kiinnostui folkloresta, on oma polveileva tarinansa. Lukion jälkeen hän oli jopa välissä töissä merillä. Sitten mieleen hiipi ”kokeilla” opiskelijaelämää, mutta opintosuunnasta ei ollut oikein hajua.

”Mietin enemmänkin, mikä voisi olla hauskaa ja kiinnostavaa. Lapsesta asti minua kiehtoivat kaikki myyttiset kertomukset, eksoottiset uskonnot, tarzanit ja tutkimusmatkat.”

Opiskelu alkoi Pohjois- ja Keski-Aasian tutkimuksesta. Uskonto- ja kansatieteet sekä folkloristiikka tulivat mukaan opintoihin ja hän vaihtoi viime mainitun pääaineekseen.

Tutkijan työ ei ole nykyisin vakaata, turvattua ja selkeää.

Aholakin on akateemisen tutkimustyön välissä ja rinnalla tehnyt muun muassa taustatutkimusta: Rosalan viikinmuseoon ja Suomen viikinkiaikaa koskevassa projektissa.

Tuorein on Pertunmaan museolle viime kesäksi tehty näyttely alueen viikinkiperinnöstä. Sitä jatkaa tulevana kesänä näyttely loitsuperinteestä.

Opettajan töitäkin hän on tehnyt sijaisena ja meneillään ovat opinnot opettajapätevyyden saamiseksi.

”Tunnen suurta sympatiaa nykyisen maanviljelijän työtä kohtaan. Se alkaa ymmärrykseni mukaan olla samanlaista kuin tutkijan elämä, jossa kaikenlaisiin projekteihin ja rahoitushakemusten kirjoittamiseen menee aivan järjettömästi paukkuja”, Ahola sanoo.

Mitä isommasta rahoituksesta puhutaan, sitä isompi on sen saamiseen käytetty ennakkotyö.

”Se on myös pois muusta, oikeasta tekemisestä. Tutkijoiden kesken on vitsailtu, mikä mahtaa olla se työtuntien määrä, joka käytetään vuosittain tuloksettomiksi jäävien hakemusten kirjoittamiseen.”

Tästä seuraa epävarmuutta ja stressiä. ”Parempaan ei olla missään nimessä menossa. En suosittelekaan tutkijan uraa kenellekään, jos joku sitä minulta kysyy”, kolmen nuoren isä sanoo.

Tutkijan on myös vedettävä jatkuvasti tiukkaa rajaa sille, mitä ottaa mukaan tutkimukseen ja mitä jättää selvittämättä. Aholaa tämä näkökulmien kaventuminen huolettaa erityisesti ajatellen humanististen tieteiden tulevaisuutta.

Joonas Ahola arvelee, että tutkijan ja viljelijän työssä on nykyisin yhteistä jatkuva epävarmuus. "Kaikenlaisiin projekteihin ja rahoitushakemusten kirjoittamiseen menee aivan järjettömästi paukkuja." Kuva: Jarkko Sirkiä

Viikinkiaikaa ja sen sankarihahmoja penkoessaan Joonas Ahola kiinnostui yhteydestä 1800-luvulla kerättyyn kalevalaiseen runouteen ja slaavilaisen tarinaperinteeseen.

Slaavilaista runoperinnettä on tallennettu Luoteis-Venäjältä Äänisen kupeen alueilta ja Arkangelista Vienanmeren etelärannalta. Runolauluperinteen arvioidaan Aholan mukaan säilyneen näillä alueilla, joille vanhoillisimmat ortodoksit vetäytyivät siitä asti, kun vainot alkoivat jo 1500–1600-luvuilla.

Hän sai nykyiseltä Karjalan sivistysseuran toiminnanjohtajalta Eila Stepanovalta vinkin, että kalevalaista mittaa olevia runoja tehtiin kuitenkin vielä myös 1930–50-luvuilla.

Petroskoissa Karjalan tiedekeskuksen tieteellisessä arkistossa tärppäsi.

”Ensin ajattelin, että tämä on ihan ihmeellistä kamaa. Kalevalamitassa puhutaan Stalinista, Leninistä ja kolhooseista. Saattoi olla karjan suojeluloitsu, metsämiehen varaus ja sitten kiitos Stalinille.”

Ahola sai rahoituksen tämän perinnön tutkimiseen vuonna 2018. Hän on pyrkinyt kaivamaan esiin kaikki tallennetut runot.

Suomesta niitä löytyi muutama Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnearkistosta. Tartossa Virossa niitä myös kenties olisi, mutta koronan vuoksi matka sinne ei ole onnistunut.

Joonas Ahola on löytänyt traktorirunoudesta nokkelaa ja osuvaa perinteisen ilmaisun käyttöä sekoitettuna kolhoosien elämään. "Se kertoo, millaisessa ristipaineessa maaseudun ihmiset Neuvostoliitossa tuolloin elivät.” Kuva: Jarkko Sirkiä

Leninin kuoltua vuonna 1924 sepitettiin itkuvirsiä ja muita muisteloita eri puolilla Venäjää. Ahola arvioi sen olleen spontaania ihmisten reagointia.

Samaan aikaan Euroopassa nosti päätään nationalismi ja sen äärimuotona fasismi. Kansallisromantiikan tuotteita hyödynnettiin kansan mielten suuntaamiseen.

Neuvostoliitossa huomattiin, että sama varmasti toimisi. ”He käyttivät 1920-luvun hengen hyväksi ja alkoivat nykytermein trollata suomalaisten tulkintoja Kalevalasta”, Ahola kuvaa.

Sen jatkoksi alettiin keskusjohtoisesti synnyttää uutta traditiota ylistämään neuvostojärjestelmää. Syntyi kokoelma, jota voisi nimittää vasta-Kalevalaksi.

”Runolausuntaperinteen taitajia värvättiin niin, että perinteestä saatiin omaan ideologiaan sopivia tuotteita. Mukana olivat kirjallisuusliitot. Siinä oli suorastaan valmistusprosessi luoda yhteyttä kansaan ja hohdetta kommunismiin.”

Toisen maailmansodan jälkeen runot saivat uutta näkyvyyttä vuonna 1949, kun juhlittiin Kalevalan julkaisemisen satavuotisjuhlaa.

Tutkijan mukaan tilaisuus käytettiin Neuvostoliitossa hyväksi, kun hävinnyttä naapuria voitiin moukaroida myös kulttuurisesti.

Joonas Ahola kirjoittaa Stalinin ajan traktorirunoudesta tietokirjaa.

”Kun olen lukenut runoja enemmän, niissä on todella nokkelaa ja osuvaa perinteisen ilmaisun käyttöä sekoitettuna kolhoosien elämään. Se kertoo, millaisessa ristipaineessa maaseudun ihmiset Neuvostoliitossa tuolloin elivät.”

Stalinin kuoltua runouskin hiipui. Hirmuhallitsijan politiikan kaikki muodot ovat paljastuneet vasta vähitellen myöhemmin.

Historian sensurointi ja uudelleen kirjoittaminen ei sen sijaan ole itänaapurissa kuollut.

• Joonas Ahola on apurahatutkija Helsingin yliopiston kulttuurien osastolla.
• Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi aiheena lainsuojattomat islantilaisessa keskiaikaisessa kirjallisuudessa.
• Tutkii neuvostokarjalaista runoutta 1930–50-luvuilta.
• Pertunmaan museolle on tulossa kesäksi Aholan kokoama näyttely loitsuperinteestä.
• Asuu Kirkkonummella puolison ja kahden lapsen kanssa. Yksi jälkikasvusta on jo muuttanut omilleen.
• Perheeseen kuuluu myös pari koiraa ja kissaa.
• Harrastuksena liikunta vuoden ympäri ja talvisin erityisesti hiihto: osallistui viime viikolla pitkän matkan Kaukopartiohiihtoon.