Kirja-arvio: Vielä voi iloita olemisesta

Helena Sinervo: Merirequiem. 102 sivua. Otava Kuva: Jonne Räsänen/ Otava

Helena Sinervo (s. 1961) nousi lukijakunnan tietoisuuteen etenkin romaanilla Runoilijan talossa (2004). Voittihan runoilija Eeva-Liisa Mannerin elämäkertaan perustuva teos Finlandia-palkinnon. Merirequiem on Sinervon kahdestoista runokokoelma.

Requiem, sielumessu, on tuttu Mozartin, Verdin ja monen muun säveltäjän tuotannosta. Runoilija Lassi Nummi puolestaan sanoitti säveltäjä Leonid Bashmakovin musiikkiteoksen. Runoteoksena Nummen harras, rukouksenomainen Requiem julkaistiin 1990.

Sinervon visio vie hengellisyyden sijaan aistilliseen luontoyhteyteen.

Ekokriisi tuo tumman taustan: ”Levätköön meri muovipedillään, / vai luulitteko että se elää ikuisesti?” Mutta pian säkeissä vuorottelevat kaipauksen, keveyden ja intohimon kuvat.

”Missä tiira pyyhkäisee vettä kuin herrasnenäliina”, runoilija kirjoittaa, ja toisaalla: ”Hemmoteltu se jolla on varaa kaivata.”

Kehollisuus, luonnon osana oleminen läpäisee kokoelman. ”Avaan kehoni pitkät vetoketjut ja annan sen astua ulos.” Myös luonto kehollistuu ja erotisoituu. ”Miksi tuuli ei tyydytä meitä, vaikka se nuolee?” ja ”vedet voitelevat aluksen kylkiä, vesien reidet”.

Joskus sanasto intoutuu leikkimieliseksi, hassuttelevaksi. Fyysisyyden karkeus ja kauneus hullaannuttavat.

Elämisen hurma täydentyy, kun sen voi jakaa: ”Miksi ilma on tiheänään sinua, / tiine sinusta, miksi ilma on sinä?” Ja näinkin: ”Jos ajattelet minua, alan helistä / niin kuin metsien polvet / tärisevät ja helisevät ennen hakkuuta.”

Kohtalomme on sidottu mereen. Niinpä runoilija toivoo: ”Jatkakoon virtaus virtaamista, syvyys syvyyttä. Miten turkoosit kampelat uivat vaivatta minusta sinuun.”

Pinnalle nousee ilo olemisesta, tässä ja nyt, kun vielä voimme sen kokea.