Tuore tutkimus: Suomen tulee pitää kiinni omavaraisuudesta – murto-osa maapallon väestöstä pärjäisi lähiseutunsa ravinnolla

Tutkimuksen mukaan 27 prosenttia maapallon väestöstä voisi saada käyttämänsä lauhkean vyöhykkeen viljat alle 100 kilometrin säteeltä. Kuvassa ohran puintia. Kuva: Kimmo Haimi

Omavaraisuudesta huolehtiminen on Suomelle tärkeää, alleviivaa Aalto-yliopiston tuore tutkimus.

Tutkijoiden mukaan Suomen tulisi säilyttää ainakin nykyinen omavaraisuuden taso. Lisäksi tulisi vähentää riippuvuutta eläinrehun valkuaisten ja lannoitteiden tuonnista.

Globalisaatio on mullistanut ruuantuotannon ja -kulutuksen viimeisten vuosikymmenten aikana. Se on tehostanut viljelyä, monipuolistanut monien ruokavaliota ja parantanut ruuan saatavuutta.

Samalla se on kuitenkin johtanut myös ympäristötuhoihin ja lisännyt maiden riippuvuutta tuontiruuasta.

Riippuvuus tekee maista haavoittuvaisempia tuotantoketjuja häiritsevien globaalien kriisien, kuten koronapandemian aikana.

Tietoisuus globaalin tehotuotannon haasteista on lisännyt kiinnostusta lähiruokaan ja pienviljelyyn, mutta onko siihen todella mahdollisuuksia laajemmassa mittakaavassa?

”Eri alueiden ja kasvien välillä on suuria eroja. Esimerkiksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lauhkean vyöhykkeen kasvit, kuten vehnä, voidaan saada alle 500 kilometrin säteeltä, kun koko maailmassa keskiarvo on noin 3 800 kilometriä”, sanoo Aalto-yliopiston tohtorikoulutettava Pekka Kinnunen.

Hän johti Nature Food -tiedelehdessä 17. huhtikuuta julkaistavaa tutkimusta, jossa selvitettiin mallintamalla minimimatkaa, jonka säteeltä saatavilla viljelykasveilla ihmiset eri puolilla maailmaa pystyisivät tyydyttämään ravinnontarpeensa.

Tutkimus tehtiin yhteistyössä University of Columbian, University of Californian, Australian National Universityn, University of Göttningenin ja NASA:n kanssa.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kuutta ihmisille keskeistä viljelykasviryhmää: lauhkean vyöhykkeen viljat (vehnä, ruis ja ohra), riisi, maissi, trooppiset viljat (hirssi ja durra), trooppiset juurekset (maniokki) sekä palkokasvit.

Tutkijat mallinsivat tuotannon ja kuluttajan välisiä etäisyyksiä sekä tavallisissa tuotanto-olosuhteissa että tilanteissa, joissa ruokahävikin pieneneminen ja paremmat viljelymenetelmät tekevät tuotantoketjuista tehokkaampia.

Tutkimus osoitti, että 27 prosenttia maapallon väestöstä voisi saada käyttämänsä lauhkean vyöhykkeen viljat alle 100 kilometrin säteeltä.

Trooppisen vyöhykkeen viljojen osalta osuus oli 22 prosenttia, riisin osalta 28 prosenttia ja palkokasvien osalta 27 prosenttia.

Maississa osuus oli vain 11 prosenttia ja trooppisissa juureksissa 16 prosenttia, mikä on huolestuttava tulos paikallisuuden suosimisen kannalta.

Tutkimukseen osallistuneen professori Matti Kummun mukaan on selvää, ettei pelkkä paikallinen tuotanto pysty vastaamaan ruoan kysyntään – ainakaan nykyisillä tuotantotavoilla ja kulutustottumuksilla.

Tehokkaasti hoidetun lähituotannon osuuden kasvattaminen vähentäisi luultavasti sekä ruokahävikkiä että kasvihuonepäästöjä.

Samalla se voisi kuitenkin johtaa uusiin ongelmiin, kuten vesien saastumiseen ja vesipulaan hyvin tiheästi asutuilla alueilla. Lisäksi se voisi lisätä haavoittuvuutta esimerkiksi huonojen satovuosien tai suurten muuttoliikkeiden aikana.

”Koronaepidemia korostaa kuitenkin paikallisen tuotannon tärkeyttä, ja Suomen tulisikin säilyttää vähintään nykyinen noin 70–80 prosentin omavaraisuusaste ruoantuotannossa. Meidän tulisi myös merkittävästi vähentää riippuvuuttamme ruoanvalmistuksen tuotantopanosten, kuten eläinrehun valkuaisaineiden, lannoitteiden ja energian, tuonnista”, Kummu sanoo.