Yliö: Lannan syyslevitys on ympäristöriski – silti arvokkaat ravinteet levitetään väärään aikaan

Syksy ei ole hyvä lannanlevitysajankohta, mutta monella tilalla se on välttämätöntä työhuippujen tasaamiseksi. Kuvan kalusto ei liity kirjoitukseen. Kuva: Seppo Pentti

Ajaessani lokakuun lopussa Salosta Someron kautta Kokkolaan tunsin useamman kerran syksyisen, mutta myös ristiriitaisen, hajun. Lannan haju kertoi paitsi syyslevityksestä, myös maatalouden tämän hetken jännitteistä. Matkan aikana pelloilla näkyi lantakärryjä ja -rekkoja.

Samaan aikaan Someron Teeriharjulla satojen viljelijöiden kriisikokous pohti viljanviljelyn heikkoa kannattavuutta.

Lanta on arvokas resurssi, mutta silti sitä levitetään myöhään syksyyn, vielä kasvukauden jo päätyttyä. Näin tapahtuu tilanteessa, jossa maatalous kamppailee taloudellisessa puristuksessa.

Silmiinpistävä ristiriita herätti kysymyksen: miksi näin toimitaan, vaikka tiedämme, ettei kasvukauden päättymisen jälkeinen aika ole paras ratkaisu ympäristömme kannalta.

Tilanne muistuttaa sanontaa ”paska haisee ja banjot soi”: meno jatkuu, vaikka tiedetään asioiden olevan vinossa. Tätä voi selittää kognitiivinen dissonanssi, psykologinen ilmiö, jossa teot ja tieto ovat ristiriidassa, mutta epämukavuutta vältetään pitämällä kiinni totutusta.

Maataloudessa tämä näkyy esimerkiksi lannan syyslevityksessä: sen ympäristöriskit tunnetaan, mutta käytäntö jatkuu.

Vaihtoehdot vaatisivat muutoksia, joihin järjestelmä ei ole vielä valmis. Leudontuneet talvet lisäävät ravinteiden huuhtoutumisriskiä, ja levitetty typpi valuu vesiin sen sijaan, että ravinne edistäisi viljeltävän kasvin kasvua. Silti syyslevitystä perustellaan usein työhuippujen tasaamisella, varastotilan säästämisellä ja perinteillä, joita on vaikea murtaa.

Viljelijöiden näkökulmasta ongelma ei ole yksinkertainen. Kysyin asiaa seinäjokisilta yrittäjiltä Konsta ja Vesa K. Latvalalta, joiden arkeen levitys kuuluu. He arvioivat, että syyslevityksen rajoittaminen kasvattaisi kevään työpaineita merkittävästi. Se vaatisi lisää kalustoa, varastotilaa ja työvoimaa sekä parempia teitä ja ennakoitavampia sääolosuhteita — asioita, joita ei synny yhdessä hetkessä.

Maan rakenne, pellon kantavuus ja vaihtelevat kevätsäät määrittävät käytännön mahdollisuuksia, eikä vuosien välistä vaihtelua voi poistaa sääntelyllä.

Yrittäjät myös huomauttavat, että mahdollisille muutoksille olisi oltava riittävästi siirtymäaikaa sekä niiden on oltava ennakoitavia ja vaiheittain toteutettuja, jotta tuotanto ei muutu entistä haavoittuvammaksi.

Silti peruskysymys pysyy: miksi ravinteita, joiden arvo kasvaa kustannusten noustessa, päästetään hukkaan?

Lannan jalostaminen ja kierrätysravinteiden kehittäminen voisivat vähentää hajuhaittoja ja tehostaa ravinteiden käyttöä, mutta nämä ratkaisut vaativat investointeja, tukea ja selkeää politiikkaa. Niitä ei voi sysätä yksittäisen viljelijän vastuulle tilanteessa, jossa taloudellinen paine jo ennestään kiristyy.

Maatalous on osa laajempaa systeemiä, jossa taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset tekijät kietoutuvat toisiinsa. Kun yhdessä kohdassa kiristetään ruuvia, paine kasvaa toisaalla, ellei kokonaisuutta ymmärretä.

Myöskään maatalouden ristiriitoihin ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua.

Ympäristömme kannalta kevätlevitys olisi usein parempi, mutta sen toteuttaminen edellyttää muutoksia, joita nykyjärjestelmä ei tue riittävästi. Jotta muutos olisi mahdollinen, tarvitaan laajempaa systeemiajattelua: sitä, miten päätökset vaikuttavat ketjussa eteenpäin, ja miten ekologiset realiteetit voidaan sovittaa tuotannon käytäntöihin.

Maatalous ei ole vain lohkoja ja lukuja, vaan monimutkainen verkosto, ekosysteemi, jossa pienetkin muutokset heijastuvat kauas.

Tulevaisuudessa toivottavasti pääsemme tilanteeseen, jossa järjestelmä soi paremmin yhteen — ei erillisinä instrumentteina, vaan sävelmänä, jossa taloudellisesti ja ekologisesti kestävä maatalous mahtuvat samaan tahtiin. Se vaatii avoimuutta, tutkimukseen pohjautuvia ratkaisuja ja viljelijöiden kokemustiedon kuulemista.

Paska voi haista silloin, kun sen kuuluu, mutta banjojen on syytä soida viisaammin planetaaristen rajojen sisällä.

Tatjana Eskolin

agrologi, tulevaisuudentutkimuksen maisteriopiskelija, Turun kauppakorkeakoulu