Ravinnetaseet lannoitusrajojen tilalle ympäristökorvaukseen?

Ravinnetaselaskenta ottaa huomioon kokonaisuuden: miten paljon lohkolle annetaan typpeä ja miten paljon sitä korjataan sadon mukana. Kuva: Jaana Kankaanpää

Maatalouden ympäristökorvaus määrää nykyään typen ja fosforin käytölle hehtaarikohtaiset ylärajat. Moni katsoo, että ne syrjivät tehokkaita tuottajia: osa viljelijöistä voisi saada parempia satoja, jos lannoitemäärää ei rajoitettaisi niin tiukasti.

Ravinnetaseet olisivat ohjauskeinona tarkempia.

Pellon typpitase tarkoittaa sitä, että pellolle annetusta typpimäärästä vähennetään sadossa korjattu typpimäärä. Mitä pienempi typpitase on, sitä tehokkaammin typpi on sitoutunut satoon ja sitä vähemmän sitä jää alttiiksi huuhtoutumiselle.

Ravinnetaseiden käyttöä on pohdittu monta kertaa uusia ympäristötuki- ja -korvausohjelmia laadittaessa. Viime ohjelmakaudella ne olivatkin mukana, ympäristötuen lisätoimenpiteenä.

Nyt ravinnetaseista on valmistunut Luonnonvarakeskus Luken vetämä tutkimus, jota esiteltiin Helsingissä tiistaina.

Nykyinen ympäristökorvaus ei kiinnitä riittävästi huomiota lannoituspanoksilla saavutettavaan satoon, tutkijat toteavat. Ravinnetaseet yhdistävät nämä kaksi olennaista tietoa, joten ne voisivat ohjata viljelyä kestävämpään suuntaan.

Tietoa ravinnetaseista voidaan hyödyntää myös maatalouden vesiensuojelussa.

Tutkimuksessa yhdistettiin tiedot useasta eri aineistosta, suurimpana niistä Pro Agrian lohkotietopankki. Yhteensä mukana oli 220 000 peltolohkohavaintoa vuosilta 1988–2014.

Peltojen typpitase oli ympäristön kannalta korkea ja typpivalumien riski suuri noin neljäsosalla ohra- ja kaurapelloista. Samanlainen tulos saatiin tärkkelysperunan viljelyssä.

Noin puolella pelloista näitä kasveja viljeltäessä typpitase oli niin matala, että huuhtoumien riski oli pieni.

Kevätvehnän typpitaseet olivat muita kevätviljoja korkeampia.

Korkeimmat typpitaseet syntyivät sokerijuurikkaan, kevätrypsin, syysvehnän ja rukiin viljelyssä.

Erityisen paljon hyviä eli pieniä typpitaseita löytyi niiden joukosta, jotka tuottivat yli kuuden tonnin viljan hehtaarisatoja ilman erityisen korkeaa typpilannoitusta. Tutkimus antoi viitteitä siitä, että joillakin maatiloilla käytetään viljelymenetelmiä, jotka tuottivat jatkuvasti ympäristön kannalta hyvän tuloksen.

Alle 2 500 kilon hehtaarisatoja tuottavilta lohkoilta löytyi paljon huonoja typpitaseita. Niille annettua typpeä ei pystytty kotiuttamaan sadossa, mahdollisesti esimerkiksi maan rakenneongelmien tai huonon sään takia.

Jos ravinnetaselaskentaan perustuva ohjausjärjestelmä otettaisiin käyttöön, hallinnon pitäisi pystyä asettamaan ravinnetaseille tarkoituksenmukaiset viitearvot, tutkija Antti Miettinen Luonnonvarakeskuksesta totesi.

Ne pitäisi eriyttää viljelykasvi- ja maalajikohtaisesti sekä alueittain ja niiden pitäisi ottaa huomioon myös kasvihuonekaasut, ei vain huuhtoumat.

Ongelmana olisi sekin, miten sadossa korjattu typpimäärä saadaan määriteltyä oikein.

"Käytännössä järjestelmästä tulee helposti hyvin monimutkainen, ja silloin se ei palvele enää ketään", Miettinen totesi.

Suomen ympäristöohjelmien laadinnassa keskeisesti mukana ollut neuvotteleva virkamies Sini Wallenius totesi hänkin, että mitä enemmän järjestelmiä kohdennetaan, sitä monimutkaisempia niistä tulee.

Hän katsoi, että ravinnetaseet ovat hyviä neuvonnallisia apuvälineitä. "Mitä muuta niillä voi tehdä, siihen en osaa ottaa kantaa."

Ei siis näytä siltä, että ympäristökorvaukseen sitoutuneet ainakaan lähiaikoina joutuvat laskemaan ravinnetaseitaan.