Ihan tavallinen maatila Vantaalla – "Tosi positiivisesti täällä suhtaudutaan maatalouteen", ruuhka-Suomen sydämessä viljelevä pariskunta kertoo

Pikku Sigrid on Eva-Linn ja Rasmus Sahlin silmäterä. Kuva: Sanne Katainen

Kun Pohjanmaalla kasvanut Rasmus Sahl tuli ensimmäistä kertaa käymään tulevan vaimonsa Eva-Linnin kanssa tämän kotitilalla, hänellä oli epäuskoinen olo.

Ajettiin kehä kolmosta kauppakeskusten, kerrostalojen ja omakotitaloalueiden ohi. Voisiko täällä ruuhka-Suomen sydämessä tosiaan olla maatila?

Onhan siellä. Kun tie kaartaa Bisan tilan kohdalle, maisema on yhtäkkiä melkein yhtä maaseutumainen kuin missä päin Suomea tahansa.

"Ei meidän pelloilta todellakaan näy kerrostaloja", Eva-Linn sanoo. "Tai no yhdeltä kyllä."

Sijainti aiheuttaa usein hämmennystä. "Kun tilaan mitä tahansa maataloustavaraa ja sanon osoitteeksi Vantaan, reaktio on: Maatila Vantaalla, ihanko totta?"

Bisan tila siirtyi Eva-Linnin suvulle 1893.

"Esivanhempani muuttivat tänne Sipoosta", Eva-Linn kertoo. "Kun sieltä lähti hevosella Helsinkiin myymään kaalia torilla, myyntireissulla piti yöpyä. Täältä kun lähti, ehti yöksi kotiin."

27- ja 29-vuotiaat Eva-Linn ja Rasmus ovat viides sukupolvi tilan johdossa.

He tapasivat Tammisaaressa agrologiopintojen merkeissä. "Rasmus valmistui, minä en ehtinyt", Eva-Linn kertoo. "Isän sairastuminen aikaisti sukupolvenvaihdosta. Oli pakko tulla kotiin."

Eva-Linnin vanhemmilla oli lypsykarjaa. 2001 valmistunut pihatto oli isohko, 45 lypsävälle tehty, mutta automatiikkaa oli vähän ja työtä paljon.

Sahlit eivät halunneet aloittaa kalliilla remontilla, joten lehmistä luovuttiin keväällä 2018. Tilan vetovuoro vaihtui saman vuoden syksyllä.

Lypsävien tilalle tuli herefordkarjaa. "Niitä on koottu kolmen vuoden ajan. Vasta nyt alkaa olla jotain myytävääkin", pariskunta kertoo.

Herefordemoja on nelisenkymmentä, suomenlammasuuhia saman verran. Lisäksi tilalla on parikymmentä kanaa ja hevonen. Tallipaikkoja myös vuokrataan.

Kun sukupolvi tilalla vaihtui, lypsylehmistä siirryttiin emolehmiin. Kuva: Sanne Katainen

Omaa peltoa tilalla on noin 30 hehtaaria. Yhteensä viljelyssä on 150 hehtaaria.

Pellot ovat pieniä ja hajallaan – lohkoja on yli sata, Rasmus kertoo.

Vantaan kaupunki on vuokranantajista suurin 40 hehtaarilla. "Yhteensä vuokranantajia on parikymmentä. Monelta on vuokralla alle hehtaarin pikkupläntti."

Kaupungille pariskunta antaa pelkkää kiitosta. "Tosi positiivisesti täällä suhtaudutaan maatalouteen."

Turvallisuuden tunnetta luo se, että kylä on kaavoitettu maatalousalueeksi. "Meillä on tässä varma olo, tänne ei tule kaatopaikkaa tai ostoskeskusta", Eva-Linn sanoo.

Kaupungin läheisyys antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden suoramyynnille. Helsingin keskustasta pääsee ostoksille bussilla, jos omaa autoa ei ole.

Karitsanliha myydään suoraan kuluttajille, ja tavoitteena on, että naudanlihan kanssa pystytään toimimaan samoin. Facebook on riittänyt markkinointikanavaksi.

Vaikka ollaan kaupungissa, kerrostaloja ei pelloille näy. Kuva: Sanne Katainen

Entä kaupunkilaisuuden haitat?

Maatalousvastaisuuteen tai ennakkoluuloihin pariskunta ei juurikaan koe törmäävänsä.

"Täällä ihmiset eivät tiedä maataloudesta mitään ja suhtautuvat positiivisen ihmettelevällä asenteella", Eva-Linn kertoo.

Naudat, lampaat ja kanat vetoavat ihmisiin, samoin tieto siitä, että tila on luomutuotannossa.

Sosiaalinen pitää jaksaa olla, sillä kysymyksiä tulee jatkuvasti: Mitä noissa valkoisissa lumipalloissa on? Miksi eläimet huutavat? Saako teille tulla katsomaan eläimiä?

Tila ei ole kotieläinpiha eikä yrittäjien aika riitä muiden kävijöiden kuin suoramyyntiasiakkaiden vastaanottamiseen. Kysyjät tyytyvät vastaukseen ja vinkkiin siitä, että eläimiä saa rapsuttaa lähistöllä, Helsingin kaupungin omistamalla Haltialan kotieläintilalla.

Lantaa tilalla levitetään silloin kun sen aika on, tosin äitienpäivää ja koulujen päättäjäispäivää pyritään välttämään. Hajusta ei ole tullut valituksia.

Lampaita siirretään kyläteillä koiran avulla. "Silloin me ollaan nähtävyys. Kaikki kaivavat kamerat esiin", Eva-Linn nauraa.

Jos eläimet karkaavat, joku avulias soittaa isäntäväelle heti. Samoin tieto kulkee, jos laitumilla liikkuu joku asiaankuulumaton.

Tänä keväänä tuli ensimmäinen valitus siitä, että Rasmus ahersi toukotöissä vielä puoli kahdeltatoista yöllä. Oli pakko, koska kevään säät olivat harvinaisen hankalat.

Orpington-rotuiset kanat vaeltavat pihalla vapaana. Kuva: Sanne Katainen

Roskaaminen on yksi tiheän asutuksen haitoista. Rasmus kertoo joka kevät keräävänsä pelloilta suuren määrän roskaa, pikaruokakääreitä ja tölkkejä. Ne eivät saa joutua rehuun.

Joskus kylän lapset kiipeilevät paalien päällä. Silloin pariskunta muistuttaa paikallisessa Facebook-ryhmässä, että homma on kiipeilijän kannalta todella vaarallista ja että paalit ovat lehmien ruokaa eikä niiden laatua saa vaarantaa.

Hiljattain joku ilmoitti pikkupoikien ajavan pässejä takaa laitumella. Rasmus keskusteli porukan kanssa rauhallisesti. Hän selitti, miksi jahtaaminen on väärin ja kehotti poikia mieluummin antamaan eläimille ruohoa. Sen jälkeen lapset nähtiinkin monena päivänä ruokkimassa pässilaumaa.

Irtokoirista on laitumilla joskus harmia, mutta isoja vahinkoja ei ole sattunut.

Metsätalouden kannalta tilan sijainti on hankala. Vieressä on Sipoonkorven ulkoilualue, jolla liikkuu valtavasti ihmisiä. He laajentavat reviiriään myös Bisan metsiin, ja maaperä onkin melkoisen tallattua.

Hakkuita vastustetaan alueella ankarasti, sillä metsä ei kaupunkilaisten silmissä ole osa elinkeinoa vaan vain virkistystä varten.

Vaikka pieniä hankaluuksia on, pariskunnalla on vahva usko siihen, että he pystyvät hankkimaan tilastaan elannon – ja ehkä vielä seuraavakin sukupolvi.

"Mutta se edellyttää, että täällä pystyy jatkossakin harjoittamaan todellista maataloutta. Tästä ei saa tulla mitään feikkikiiltokuvaa", Rasmus sanoo.