Kiinnostaako verkkokalastus talvella? Näin saat verkot pyyntiin

Verkon kanssa pitää olla tarkkana, jotta verkko ei mene solmuun. Kuva: Eija Vallinheimo

Moni kertoo olevansa kiinnostunut talvikalastuksesta, mutta alkuun pääseminen tuntuu hankalalta.

MT lähti konkarikalastajien mukaan järvelle ja otti selvää, miten verkot saadaan sujahtamaan pyyntiin jään alle. Toki tapoja on varmasti yhtä monta kuin kalastajiakin.

Mukaan jäälle tarvitaan kalaverkon lisäksi ainakin jääkaira, lumilapio, tuura, verkkonaruja ja jonkinlainen uittolaite.

Aikaisemmin verkkoja muljutettiin jään alle erilaisten puuriukujen avustuksella, mutta nykyisin myynnissä on erilaisia apuvälineitä eli uittolaitteita. Teknisimmät laitteet ovat pattereilla toimivia uintirobotteja.

Perinteisemmän uittolaudan voi mallin pohjalta valmistaa myös itse. Unohtaa ei sovi myöskään sitä, että verkkokalastus vaatii kalastonhoitomaksun maksamista ja mahdollisesti paikallisten kalastuslupien hankinnan.

Olosuhteet Pälkänevedellä ovat tammikuun puolivälissä verkkokalastajalle optimaaliset, lunta on jään päällä muutama sentti, lujaa teräsjäätä on noin 15 senttiä ja pakkasta muutama aste.

Hommat aloitetaan tekemällä kokemisavanto, jonka koko on noin 50 x 40 senttiä. Avantojen tekemisessä käytetään jääkairaa ja tuuraa, mutta avuksi voi ottaa myös jääsahan – etenkin jos jäätä on paljon.

Ensimmäisenä tehdään avanto, josta verkko lasketaan jään alle. Jouko Heinonen poistaa avannosta jäät.  Kuva: Eija Vallinheimo

Kokemisavannon toiselle puolelle kairataan lisäksi reikä, jonka läpi menevä naru sidotaan jään päälle asetettuun puukapulaan. Naru mitoitetaan veden syvyyden mukaan ja paino laitetaan noin puoliväliin narua.

Narun toinen pää koukataan teräslangalla kokemisavannon puolelle. Tämä tehdään siksi, että samaan kokemisavantoon jätetty naru katkeaa helposti avantoa uudelleen avatessa.

Tämän jälkeen seuraakin prosessin jännittävin vaihe, nimittäin narun uittaminen noin verkon mitan päähän kokemisavannosta.

Testissä on sekä uittolauta että Härveli-verkonuittolaite. Molemmat toimivat moitteetta ja uittonaru saadaan helposti vietyä jään alla haluttuun kohtaan. Laite löytyy helposti jään alta ääntä seuraamalla.

Vaativin tehtävä lienee narun uittaminen avannosta toiseen. Tässä käytössä uittolauta. Kuva: Eija Vallinheimo

Päätyavantoon uitettu naru koukataan teräslangalla ylös järvestä ja uittolaite vedetään takaisin ylös kokemisavannon kautta.

Kun vetonaru on uitettu kahden avannon väliin, liukuu tässä tapauksessa 30-metrinen verkko pyyntiin vaivatta avantojen väliin.

Yhteistyöstä on tässä apua, sillä toisen vetäessä uittonarusta, toinen voi keskittyä laskemaan verkkoa tasaisesti pinnan alle. Verkon molemmat päät kiinnitetään painoilla varustettuihin naruihin, jotka on viety avantojen viereen porattujen reikien läpi.

Heikki Forsman päästää verkkoa sitä mukaan kun Jouko Heinonen vetää narua toisesta avannosta. Kuva: Eija Vallinheimo

Uppoava verkkonaru tai painoilla varustettu naru vajoaa syvyyksiin verkon kanssa. Verkko asettuu oikeaan asentoon ja korkeuteen pauloituksensa ansiosta.

Kun verkko on saatu pyyntiin ja sen molemmat päät on sidottu kiinni, avannot merkitään ja peitetään. Yli 40 senttimetrin kokoiset avannot on merkittävä vähintään 1,2 metriä jään pinnasta ulottuvalla merkkisalolla, joka ei saa olla väriltään valkoinen.

Verkkokalastuksessa merkki tulee laittaa pyydyksen molempiin päihin. Esimerkiksi aurauskeppi käy tähän tarkoitukseen hyvin.

Jos verkon haluaa kokea yhden avannon taktiikalla, voi verkon kokemiseen ja takaisin vetämiseen käyttää koko verkon mitalta uppoavaa narua ja päätyavannossa olevaa kääntöpylvästä. Molemmat jäävät sen verran veden pinnan alle, etteivät ne jäädy kiinni jään alapintaan.

Talviverkkojen kokemisväli riippuu kalastajasta, mutta yhtä usein kuin kesällä ei verkkoja tarvitse käydä kokemassa.

Koettaessa verkot avataan ensin avannot. Päätyavannon verkkonaru irrotetaan ja sidotaan yhteen vetonarun kanssa. Kun verkko on koettu, sen saa taas takaisin pyyntiin vetonarusta vetämällä.