Keskisarja: Vain yksi ”kevyen liikenteen väylä” on oikeasti ekologinen

Teemu Keskisarja ihmettelee sitä, että metsäpolkujen valaistusta perusteellaan turvallisuudentunteella. ”Metsän pimeydestä väijymällä ei ole murhattu melkein ketään sitten Kyllikki Saaren vuonna 1953.” Kuva: Jarkko Sirkiä

MT Metsä|Luonto

28.2.202309:00

Kolumni

Teemu Keskisarja

Juhani Ahon parhaita lastuja on Metsäpolku. Siinä kirjailija suree tiestön leviämistä saloille ja polkujen häviötä. Nykyihminen ei heti käsitä, mikä muka meni pilalle. Maantie oli 1800–1900-lukujen vaihteessa vain kapea kärrynpyörien painauma. Sora ei nujertanut ruohikkoa, joka hyötyikin kyytihevosten lannoitteesta. Hongat humisivat pientareella ihan kosketusetäisyydellä.

Silti Juhani Aho sydämistyi tientekijöille. Uutuudet olivat ”umpisilmäisiä”, luonnottoman tasaisia viivoja kartta­pisteestä toiseen. Teknillisistä syistä linjaukset välttivät kallionlakia ja lahdenpohjia, jotka olisivat olleet näkymiltään kauneimpia.

Teiden edeltäjiä, ylimuistoisia polkuja, oli syytä ihailla. Niitä ei ollut kukaan suunnitellut eikä tekemällä tehnyt, mutta jos metsäkylästä oli talsittu kirkolle 500 vuotta juuri tuota reittiä pitkin, se varmaankin oli paras. Polku ei koskaan raivannut esteitä väkivallalla, eihän kallioleikkauksiin ollut vehkeitäkään. Suolla askeleet osuivat kantavimpiin mättäisiin ja pitkospuihin. Kulkijoista ei koitunut kiusaa pyhille lehdoille ja ikimännyille, joissa oli pilkkoja opasteina.

Modernin maantien peltosuora esitteli vastaantulijat satojen metrien päästä. Sen sijaan polun pielessä nauttivat yksityisyydestä helluparit, paimenet ja metsäneläimet. Asumuksiin polku johti ilman teennäistä risteystä, ja aitan edessä se sulautui pihanurmeen.

Polku oli Aholle ”elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää”. Lepokivi oli juuri siinä, missä eivät sääsket kupanneet. Turhan tuntuinen käännös toikin lähteelle tai lammelle janon sammutukseen. Jos äkkinäinen yritti oikaista, hän harhautui rytöön ja palasi polulle, jonka edelläkävijät olivat tallanneet sittenkin oikein.

Polku säästeli voimia ja jäntereitä hyvin taitavasti. Se ei kavunnut vuorelle ja vaaralle äkkijyrkästi vaan otti ”varkain vastamäestä voiton”, ympärivingersi ja pujahti sopivan loivista solista.

Polkuliikenne ei ollut omiaan rahteihin, mutta ihminen riitti juhdaksi useimpiin taakkoihin. Kainuussa ja Koillismaalla vielä 1900-luvulla vainajia kannettiin kymmeniä kilometrejä reppuselässä lähimmälle hautausmaalle.

”Koittaneeko päivä, jolloin sydänmaan koukertelevat varjoiset polut ovat suoria pölyisiä kärrykujia?” Aho ennusteli. ”Silloin eivät ihmiset enää notkein jaloin ja pystyin päin kulje, vaan vaeltavat, selkä koukussa ja aivot uuvuksissa yksitoikkoisista etäisyyksistä, leveää suoraa linjaa, jossa virsta tuntuu pitkältä kuin peninkulma.”

Mitähän Aho olisi sanonut ”kevyen liikenteen väylistä”? Niiden virtaviivaisiin linjastoihin, pinnoitteisiin, väriviivoihin, rautakaiteisiin ja tunneleihin verrattuina 1900-luvun alun valtatietkin olivat luontopolkuja. Räikein ero on valaistus. Ennen tuikki vain lyhty kädessä ja satunnaisesti raitilla.

”Kevyen liikenteen väylillä”, jotka vierekkäisinä kaistoina esimerkiksi Helsingin Keskuspuistoa halkovat, ei talvella, loppusyksyllä ja alkukeväällä liiku juuri kukaan pyörällä, sähköpotkulaudalla tai jalkaisinkaan. Miksi metsäntapainen kumminkin valaistaan? Jotta orava, hömötiainen, kettu ja jänis näkevät paremmin pesiä?

Valovillityksen huuhaa-perustelu on turvallisuudentunne. Metsän pimeydestä väijymällä ei ole murhattu melkein ketään sitten Kyllikki Saaren vuonna 1953. Valaistus hyödyttää rikollista eikä uhria. Jos minä joskus rupean itsensä­paljastajaksi, olen led-pylväistä kiitollinen.

Väylien raivaus ja valaiseminen tarkoittaa tilan anastamista himokulutuskäyttöön. Kulutus­uskonto naamioituu viheriäisiin reippailurientoihin. ”Ekologinen” ja ”päästötön” tuote kelpaa aina syyksi peruskallion räjäytykseen ja metsikön kaatamiseen ja parin vuoden rekkaralliin pienelläkin työmaalla.

Kevyen liikenteen väylän loppu­tulos on entistäkin karumpi pesäero luontoon. Sähköiset city-jumaluudet näyttävät keskisormea Tapiolle ja Tellervolle. Maiseman ja sielunmaiseman raiskaukset huipentuvat ”valotaideteoksissa”. Yhtä­läisin aatoksin katsoisin näköispatsaita, jotka esittävät silmien puhkomista.

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.