Jatkuvassa kasvatuksessakin voi olla aukkoja

Käytännössä avohakkuiden vältteleminen monipuolistaa metsärakenteita, koska menetelmäkirjo käsittää paljon muutakin kuin poimintahakkuut. Kuva: Sanne Katainen

Seppo Vuokko perusteli kolumnissaan (MT 10.5.), miten avohakkuu on parasta monimuotoisuustyötä. Perustelu oli keskeisin osin paitsi tutkimustiedon kanssa ristiriidassa myös loogisesti ontuva. Keskityn nyt toteamaan, millä olettamuksilla logiikka olisi voinut päästä maaliinsa.

Ensinnäkin olisi oltava näkyvissä vakavasti otettava kehitys, jossa avohakkuut täysin kielletään. Tutkimus­tiedon valossa ei kuitenkaan ole perusteita avohakkuukiellolle. Sen sijaan on perusteita rikastaa metsänkäytön menetelmiä – mikä tietysti monipuolistaa elinympäristöjä.

Toiseksi olisi oltava uhka, että jatkuva kasvatus johtaisi pysähtyneisyyteen, ainaisiksi varttuneiksi kasvatusmetsiksi. Näin voisi teoriassa olla, jos suoritettaisiin vain varovaisia poimintahakkuita.

Käytännössä avohakkuiden vältteleminen monipuolistaa metsärakenteita, koska menetelmäkirjo käsittää paljon muutakin kuin poimintahakkuut. Joka viitsii perehtyä aiheeseen käytännössä, huomaa, että jatkuvan kasvatuksen metsässä voi olla jopa pieniä aukkoja!

Kolmanneksi olisi vallitsevassa tilanteessa avomaiden lajien oltava ahtaalla, kun taas peitteisyyttä vaativien lajien olisi voitava paksusti. Tilanne on kuitenkin juuri päinvastoin.

Ylipäänsä on muistettava kolmijako: vaateliaille lajeille riittävät suojelualueet, peitteisyyttä edellyttäville lajeille sopivasti peitteisyyttä ja lopuille lajeille auttajan kättä talousmetsän kunnianhimoisella luonnonhoidolla.

Ehkä tämä antaa sijan todeta vastauksen myös Juri Laurilan kysymykseen, mikä on suomalaista puuta parempi vaihtoehto tuotteiden raaka-aineeksi (MT 13.5.). Vastaus on yksinkertainen: nykyistä vastuullisemmin ja kestävämmin tuotettu suomalainen puu.

Älköön annettako minkään osapuolen järjestö- ja eturyhmävaikuttamisen pintakuohun peittää näkyvyyttä tosiseikoilta.

Suomessa on osaamista parantaa metsätalouden ympäristö- ja ilmastokestävyyttä vielä nykyisestä. Tälle on sijansa, koska tutkimustiedon valossa sekä ilmastonmuutos että luontokato vaativat lisätoimia kehityksen kääntämiseksi toivotuille urille.

Sen sijaan, että hämmennytään keskustelun pintakuohusta, olisi keskityttävä käytännön työhön sen eteen, että kannattava metsätalous onnistuu sovittamaan toimintatapansa yhä paremmin yksiin luonnon ja ilmaston asettamien rajojen kanssa.

Juho Aalto

MMT, Helsingin yliopisto