Lukijalta: Metsien suojelun ja käytön alistaminen olisi suuri riski alistaa EU:n säädeltäviksi

Vanhojen metsien määrään vaikuttavat virallisten suojeluohjelmien lisäksi hyvä metsänhoito ja luonnon olosuhteet, kirjoittaa Simo Hannelius. Kuvassa puronvarren puut on jätetty vanhenemaan. Kuvituskuva. Kuva: Markku Vuorikari

Metsät sekä niiden merkitys ilmastonmuutoksen ja metsä- ja lajikadon kannalta ovat EU-vaalien lähestyessä poliittisen keskustelun keskiössä. Metsäkato jatkuu tropiikissa, mutta pohjoisissa havumetsissä sitä ei esiinny. Myöskään lajien sukupuutoista ole meiltä havaintoja.

Vanhoista metsistä on tullut Suomessa yksi poliittisen kiistan aihe. Mitä sillä tarkoitetaan?

Resilienssi on keskusteluissa uusi käsite, jota käytetään kuvaamaan lajiston dynamiikkaa eri metsävyöhykkeillä. Sen esitti jo 1960-luvulla ekologi Crawford Stanley Holling. Ilmiön otti metsäkeskusteluun myös edesmennyt professori Kullervo Kuusela Sitran julkaisussa 1990.

Aihe on keskeinen luonnontieteissä, mutta se soveltuu myös muille tieteenaloille. Metsässä resilienssi merkitsee ekosysteemin kykyä palautua häiriön jälkeen. Esimerkiksi metsäpalon jälkeen alueen puut ja pioneerikasvit palaavat.

Pohjoisen havumetsän resilienssi on hyvä. Siksi se on yksi maapallon parhaimmin säilyneistä elinympäristöistä ja soveltuu hyvin metsätalouteen.

Lajiston sukupuuttoja tavataan lähinnä tropiikin eristäytyneillä saarilla. Esimerkiksi meillä alkuperäisiä nisäkkäitä ja lintuja tavataan koko maassa. Boreaalisen vyöhykkeen lajit ovat kehittyneet evoluution tuloksena uudistumaan ja kestämään melkeinpä minkä tahansa häiriön. Trooppisten metsien lajiston tuhot ja elinympäristöjen häviämiset eivät ole sovellettavissa meille suojelun esimerkeiksi.

Trooppisia sademetsiä on kutsuttu maapallon keuhkoiksi, mutta luonnontilassa ne eivät sido hiiltä. Niiden lajisto on monipuolisinta, kasvu ja lahoaminen likimain yhtä suurta ja hiilinielu tasapainossa. Kun metsä hakataan ja alueen maankäyttö muuttuu, hiilidioksidi vapautuu ilmakehään.

Pohjoisessa havumetsässä hiili sitoutuu uudelleen puiden kasvuun. Puut yhteyttävät auringon energialla hiilidioksidista ja vedestä hiilihydraatteja ja samalla vapautuu happea. Yhteyttämisen eli fotosynteesin tuloksena syntyy biologinen bruttotuotos. Osa siitä kuluu puiden hengitykseen ja sen ylittävä osa on puuaineksena nettotuotosta. Siitä suurin osa kuluu kasvuun.

Mitä suurempia ja vanhempia puut ovat, sitä suurempi osuus bruttotuotoksesta kuluu puiden elämän ylläpitoon ja vähemmän biomassan lisäämiseen. Ikääntyvän metsän kasvu hidastuu.

Nuorissa puissa kasvu kertyy pääosin runkoon ja vanhenevissa metsissä puita elossa pitävään hengitykseen eli aineenvaihduntaan. Lopulta hengityksen lisääntyminen ylittää tason, jonka yhteyttäminen tuottaa. Sen jälkeen puusto rappeutuu, alkaa kuolla ja lahota. Siitä tulee päästön lähde, ei pitkäaikainen hiilen varasto.

Keski-ikäiset eli 20–80-vuotiaat puut ja hyvin kasvavat havupuut ovat parhaita varastoja hiilen sidontaan.

Puulajeistamme paras on mänty ja sen lahoa kestävä sydänpuu. Vanhetessaan männyt säilyttävät tuuhean latvustonsa. Kuusi on osoittanut alttiuden monille luonnontuhoille. Kotimaiset lehtipuut ovat lyhytikäisiä. Kuusesta on tullut ilmaston lämmetessä yksi tärkeimmistä huolista metsätalouteen, vanhoista lehtipuista taas tärkein tekijä lajiston monimuotoisuudelle.

Vanhojen metsien määrään vaikuttavat virallisten suojeluohjelmien lisäksi hyvä metsänhoito ja luonnon olosuhteet. Näitä ovat järvet, suot ja ongelmat metsien puunkorjuussa. Korjuukalusto on raskasta eikä sen siirto onnistu talviaikaan saariin. Vähäisen roudan oloissa turvekankaiden puut jäävät metsään.

Samoin metsien sertifiointi jättää rantametsien puut vanhenemaan. Samoin kaavoitus rajoittaa metsien käyttöä.

Arvioni mukaan näiden pinta-ala on likimain puolet siitä, mikä on virallinen suojeltu ala.

Metsälain erikoisuutena ovat avainbiotoopit, jotka jäävät suojeltaviksi. Avainbiotooppien lajisto palaisi luonnondynamiikan mukaan harvoin ja eikä niiden lajisto ole helposti uudistuvaa. Tällaisia ovat jyrkänteet, puronvarret, kalliot, lehdot, luonnontilaiset suot, lähteet ja rantametsät. Tärkeä tunnus näille on oma pienilmasto.

Metsäpalot ovat olleet hallitseva metsälajien evoluutioon vaikuttava luonnonvoima.

Ruotsissa havumetsiä luokitellaan myös paloherkkyyden suhteen ja käytössä on niin sanottu ASIO-malli. Nimi tulee sanojen aldrig (ei koskaan), sällan (harvoin), ibland (joskus) ja ofta (usein) alkukirjaimista.

Harjumetsät (O) palavat useimmin luontaisesti ja lajisto on sopeutunut ja palautuu ennalleen häiriön jälkeen. Kostea tervaleppäluhta on luokassa (A) eli se palaa tuskin koskaan ja kuuluu siksi ympäristötuella suojeltaviin.

Metsien käytön periaatteet ja olosuhteet vaihtelevat maasta toiseen niin paljon, että niiden suojelu ja käyttö olisi suuri riski alistaa EU:n säädeltäviksi. Yksipuolinen pyrkimys lisätä vanhoja metsiä ei sekään ole aina perusteltavissa hiilensidonnan kannalta, vaikka ne ovat visuaalisesti kauniita ja romanttisia ulkoilijoille.

Simo Hannelius

metsänhoitaja

Kauniainen