Eteläisimmät kuukkelit asuvat Parikkalassa ‒ luontokuvaajan lähimetsässä on sopivasti naavaa ja rauhaa

Kuukkeli on rauhoitettu ja silmällä pidettävä laji. Eteläisessä Suomessa se on erittäin harvinainen.  Kuva: Hannu Siitonen

Kaunis harmaan punertava lintu, joka rohkenee napsia syötävää jopa ihmisen kädestä. Yleensä näkymä on Lapista.

Kuukkeli mielletään vahvasti pohjoisen linnuksi, koska lähinnä siellä niitä nykyisin voi kohdata. Aina näin ei ole ollut. Kuukkeleita on esiintynyt myös eteläisen Suomen metsissä. Nykyisin ne ovat etelässä erittäin harvinaisia.

Tiettävästi Parikkala on eteläisin paikka, jossa kuukkeli pesii.

Kuukkeli viihtyy vanhoissa metsissä.  Kuva: Hannu Siitonen

”Se on suoranainen ihme. En tiedä, missä seuraava lähin esiintymä on”, luontokuvaaja Hannu Siitonen sanoo tuttua metsäpolkua kulkiessaan. Hän asuu vain muutaman kilometrin päässä kuukkelimetsästä.

Vahvasti paikkauskollinen lintu tarvitsee elinympäristökseen vähintään neliökilometrin alueen vanhaa metsää. Vielä 20 vuotta sitten kuukkeleita oli Kaakkois-Suomessa myös Kotkassa ja Kuusankoskella, mutta sieltä ne ovat hävinneet.

Aiemmin keihäänheittomestarina tunnetuksi tullut Siitonen on liikkunut metsissä Parikkalan Melkoniemellä koko ikänsä. Niistä hän ammensi voimaa myös urheilukilpailuihin.

Hannu Siitonen käy kuukkelimetsässä lähes päivittäin. Hän saa metsästä voimaa.  Kuva: Terhi Torikka

”Pyysin erikseen lupaa lähteä EM-kisoihin Roomaankin lähes suoraan metsästä. Täältä mie sen voiman sain”, Siitonen kertoo. Hän voitti keihäänheiton EM-kultaa Roomassa vuonna 1974 ja olympiahopeaa Montrealissa 1976.

1960-luvulla Siitonen oli alueella mukana metsätöissä, joita tehtiin vielä hevosella.

”Silloin tein ensimmäiset kuukkelihavainnot. Kun metsät myöhemmin hakattiin, kuukkelit hävisivät.”

Seuraavan havainnon kuukkeleista hän teki vuonna 1994 ja on seurannut niiden elämää tiiviisti siitä lähtien. Hän tietää, montako poikasta kuukkelit ovat kunakin vuonna saaneet, ja erottaa linnut yksilöittäin.

”En suutu, jos joku sanoo kuukkelihulluksi.”

Kuukkeli voi elää jopa 20 vuotta. Talveksi se kerää kotimetsäänsä valtavan määrän varastoja. Niitä voi olla jopa 30 000.

”Ilman talvivarastoja ne eivät pärjää”, Siitonen sanoo.

Kuukkelit ovat kaikkiruokaisia. Ne pyörittävät ravintonsa kurkkupussissa, josta siihen erittyy säilöntäainetta. Naavalla on säilytyksessä erityinen rooli, sillä linnut työntävät marjapallonsa naavaan. Kuukkelit käyttävät naavaa myös pesän rakennukseen.

Hannu Siitonen ei yleensä ruoki kuukkeleita. Nyt kädellä on kuitenkin koiran makupala, jonka lintu tuli syömään.  Kuva: Terhi Torikka

Tammikuisena pakkaspäivänä kuukkelit pysyvät ensin piilossa, vaikka Siitonen ilmaisee käsiä taputtamalla ja viheltämällä olevansa paikalla. Ehkä mukana oleva vieras epäilyttää lintuja.

”En yleensä ruoki niitä vaan toivon, että ne eläisivät mahdollisimman luonnollista elämää. Mutta eivät ne ihmistä pelkää.”

Juuri ennen lähtöä odotus palkitaan, ja kaikki neljä alueella asuvaa kuukkelia tulevat näyttäytymään.

”On sellainen uskomus, että ensimmäisen kerran kuukkelin nähdessään saa toivoa.”

Linnulle tunnetaan yli 40 nimeä ja sitä kutsutaan myös sielunlinnuksi.

”Ihmisellä ja kuukkelilla on pitkä yhteinen historia. Sitä on pidetty metsämiesten kaverina, joka on tullut ihmisten seuraan nuotiolle.”

Kuukkeli luottaa ihmiseen voimakkaasti, mutta luottamuksen voi myös menettää. Siitonen kertoo linnusta, jonka ihminen yritti napata kiinni sen laskeuduttua kädelle.

”Se ei tullut ihmisten luo enää koskaan.”

Helmipöllö pesii samalla alueella Parikkalan kuukkelien kanssa.  Kuva: Hannu Siitonen

Siitonen kulkee kuukkelimetsässä lähes päivittäin. Kuukkelien lisäksi hän tuntee myös alueen muut eläimet. Kaatuneen puun juurakon alla on todennäköisesti karhu talviunilla. Myös valkoselkätikka, helmipöllö ja liito-orava pesivät samalla alueella.

Nykyisin retkeilyn vauhtia määrää sydän, mutta metsissä voi onneksi liikkua sopivalta tuntuvan tahdin mukaan. Välillä mukana on lapsenlapsia, jotka haluavat aina kyläillessään ukon kanssa kuukkelimetsään.

Siitonen ei ole pitänyt harvinaisesta metsästä suuremmin meteliä. Silti sieltä on joskus löytynyt esimerkiksi kuvaamista varten rakennettuja lavasteita. Sellaisesta Siitonen ei pidä. Hän itse kuvaa luontoa ilman piiloja.

”Eläimet tottuvat, kun niiden lähistöllä viettää aikaa. Pitää kuvata luonnon ehdoilla, ei väkisin. Luonto elää niin kuin elää. Minua kiinnostaa älyttömästi se, miten luonnon eläimet käyttäytyvät ihmistä kohtaan. Esimerkiksi nämä kuukkelit tietävät tasan tarkkaan, kuka mie olen.”

Liito-orava kurkistaa kolostaan Parikkalan Melkoniemellä.  Kuva: Hannu Siitonen

Tunnettuja luontoelokuvia, kuten Metsän tarinaa ja Järven tarinaa, kuvannut Siitonen on taltioinut jo kymmenen vuotta myös kuukkelien elämää syksystä syksyyn. Se on oma projekti, jota hän hioo ja täydentää vuosi vuodelta.

Kuvaamista varten matkustaminen on Siitosen mielestä haaskausta.

”Kuvattavaa löytyy riittävästi läheltäkin ja lähiluonnon tuntee parhaiten. Saatan joskus vielä tehdä tästäkin alueesta jotakin”, hän pohtii.

Vuosikymmeniä metsiä kolunnut Siitonen kiinnittää retkillään jatkuvasti huomiota luonnon köyhtymiseen.

”Ei siitä puhuta turhaan. Metsissä oli 30 vuotta sitten ihan erilainen meininki. Esimerkiksi tiaisia oli paljon. Nykyään on ihme, jos näkee yhtäkään metsätiaista. Luonnon köyhtyminen kannattaisi ottaa vakavasti, se iskee joskus vielä takaisin.”

Hän pelkää, ettei kuukkelien tulevaisuus Parikkalassa näytä hyvältä. Lähellä ei ole muita vanhoja metsiä. Viime kevään poikasista kaksi on kadonnut. Todennäköisesti ne lähtivät etsimään uutta reviiriä, jota on hyvin vaikea löytää etelästä.

”Monelle harvinaiselle lajille, esimerkiksi Etelä-Suomen kuukkelille, jatkuva metsänkasvatus olisi pelastus. Kun ei olisi suuria aukkoja ja metsä olisi monipuolinen. Metsien hoidossa on tehty hirveästi virheitä.”

Siitonen toivoo, että puun arvon lisäksi nähtäisiin myös metsien muut arvot, kuten marja- ja sienisato sekä henkinen hyvinvointi. ”En mie ole ainut, joka saa täältä voimaa.”