Aarteen lukijan metsäinnostus alkoi lapsena ja on nyt tarttunut jälkikasvuun ‒ ”Perheen Whats­App-ryhmään tulee valokuvia milloin mistäkin nuotiopaikasta”

”Syksyn ruska on tullut koettua kotimaisemien lisäksi myös pohjoisessa, jossa maata peittävä kasvillisuus ja puut saavat taianomaisen loiston”, Aarteen lukija kirjoittaa.  Kuva: Marja Seppälä

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Hämeen­linnassa. Nyt, kun yli 30 vuoden Keski-Suomessa asumisen jälkeen palaan syntymäkaupunkiini, sen tienoot alkavat elää omaa elämäänsä nuoruusmuistojen kautta. Useaan taloon, risteykseen, pihaan ja kaupungin­osaan liittyy jokin muisto.

Tuossa poltettiin ekat salasavut, tuolla oli kenttä, jossa pelattiin lätkää koulun jälkeen, tuohon baariin yritettiin alaikäisenä vilahtaa sisälle, ja tuon talon pihalla juostiin talonmiestä karkuun. Kaikki muistot eivät ole muistamisen arvoisia, ja monista lapsuus- ja nuoruusmuistoista olen myös ottanut opiksi. Tätä tai tuota ei ainakaan enää kannata jatkossa tehdä.

Vähän samaan tapaan alkaa metsäkin elää omanlaista elämäänsä mielessäni. Jokaisessa metsässä katse kiinnittyy samoihin asioihin. Tuolla näkyy hyvää mustikkakangasta, tuo on selvästi kantarellimetsää. Tuolla kasvaa suppilovahveroita, tuo kuusikko on ihanteellista rouskumetsää. Tämä taimikko olisi aika harventaa – kenen se sitten onkin.

Tarkkaavaisuus herkistyy kuulemaan eläinten ääniä ja panemaan merkille niiden metsään jättämiä merkkejä. Jälkiä ja jätöksiä, puunkuoren koloamista ja raapimista, pesien rakentelua. Monta kertaa jälki tai ääni tulee selvitettyä joko heti puhelimen sovelluksella tai viimeistään kotona nettiä ja alan kirjoja selailemalla. Seuraavan kerran, kun kyseiseen asiaan metsässä törmää, kokee ahaa-elämyksen. Hei tuohan tarkoittaakin sitä, jee.

Metsä on opettanut nauttimaan näkymästään ja tuoksustaan eri vuodenaikoina. Kevään ensimmäiset pajunkissat ja koivunlehtien viherrys saavat mielen kääntymään kohti kesää. Tuoreen puun tuoksu tukkikasan kohdalla on tyrmistyttävän ihana. Syksyn ruska on tullut koettua kotimaisemien lisäksi myös pohjoisessa, jossa maata peittävä kasvillisuus ja puut saavat taianomaisen loiston. Talviset hiihtoretket pimenevässä illassa, lumisten puiden lomassa, otsalampun valossa saavat välillä ihastelemaan ääneen metsän kauneutta.

Vaikka olen asunut lapsuuteni Hämeenlinnan keskustassa, muistan, että jo silloin minulla oli palava halu päästä metsän huomaan. Poikien kanssa teimme pyöräretkiä Katumalle, Mantereen linnavuorelle, Ahvenistolle ja Häti­län metsiin. Etsittiin sopivia katajia jousipyssyiksi ja symmetrisiä oksanhaaroja ritsoiksi, tehtiin majoja puihin. Metsässä saimme olla katseilta rauhassa, touhuta omiamme ja nauttia yhdessäolosta kavereiden kanssa.

Muistan isäni vieneen meidät retkelle Vana­jan kirkon viereen, Kirkkokalliolle. Sinne veimme vaimoni kanssa myös omat lapsemme ihastelemaan maisemia ja toivottavasti tartutimme heihin ainakin osan omasta metsä- ja luontoinnostuksestamme.

Varmaan näin kävikin. Perheen Whats­App-ryhmään tulee valokuvia milloin mistäkin nuotiopaikasta. Lastenlasten iloiset ilmeet kertovat, että metsäretket ovat nasta juttu, kun täällä oppii aina jotain uutta.

Timo Luokomaa, Laukaa

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 7/2023.