Jokainen hakkuu tuntuu olevan rikos luontoa vastaan – kuvitelma menneestä luontoparatiisista hallitsee luonnonsuojelun ideologiaa
Liito-oraville sopivia elinpaikkoja oli ennen paljon vähemmän kuin nykyään. Niitä nähtiin silti, koska ihmiset liikkuivat myös hämärän aikaan metsissä.
Jos 1960-luvulla silloiset kansallispuistot olivat viimeisiä erämaita, niin uudempien täytyy sitten olla jotakin muuta. Ja niin on, valtaosa uusista kansallispuistoista on perustettu talousmetsiin. Kuva: Carolina HusuJulkisessa keskustelussa tuntuu jokainen hakkuu olevan rikos luontoa vastaan. Todellisia metsäasiantuntijoita ei juuri kuunnella vaan julkisuuteen astuvat mökkiläiset, jotka voivottelevat marjapaikkojensa ja mökkimaiseman tuhoa. Syntyy käsitys, että ennen oli paremmin.
Kuvitelma menneestä luontoparatiisista hallitsee myös luonnonsuojelun ideologiaa niin vapaaehtoisissa järjestöissä kuin valtion virallisessa luonnonsuojeluorganisaatiossa.
Luontotietoa alkoi kertyä vasta 1800-luvulla, kun kansallisen heräämisen yhteydessä käynnistyi kotimaan luonnon tutkimus.
Aluksi sekin oli pitkälti lajikokoelmien kartuttamista ja tieteelle tai alueelle uusien lajien etsimistä.
Metsien käytöstä ja maataloudesta on jo tuolta ajalta tarkemmat tiedot, joita todella kannattaisi käyttää lajien uhanalaisuuden arvioinnissa.
Suomen eri osat olivat hyvin erilaisia, erilaisempia kuin nykyään. Etelä-Suomen länsiosissa vallitsi peltoviljely ja kylät olivat tiiviitä. Peltojen ohella oli runsaasti niittyjä ja hakamaita. Sellaisia vanhoja metsiä, joista C. R. Sahlberg keräsi verihärön ja korpikolvan, oli vain suurten kartanoiden takamailla. Kolvakin oli Sahlbergien oma, eikä sinne ollut muilla asiaa puita kaatamaan.
Etelä-Suomen itäosissa vallitsi kaskitalous. Pysyviä peltoja oli niukasti, viljely perustui poltettaviin metsiin ja karja kulki laitumilla. Ahot ja kedot olivat luonnon tilaan jätettyjä kaskiviljelmiä. Vanhoja metsiä ei ollut, jopa polttopuusta oli pulaa laajoilla alueilla puhumattakaan nyt rakentamiseen tarvittavasta tukkipuusta. Savon metsiä I. K. Inha kuvaa näin: ”kauttaaltaan kaskettua ja uuvutettua kivikkoa, jolla ainoastaan huono leppä ja nuorena kaskettava koivu peittää maata”.
Kainuussa ja osassa Pohjois-Karjalaa oli jo vanhoja metsiä, mutta eivät nekään aivan luonnon tilassa olleet. Männyistä tehtiin tervaa, ja entisistä mäntykankaista syntyi usein kitukuusikoita.
Lappi oli parhaiten säilyttänyt luonnon tilansa. Siellä metsätaloudelliset hakkuut alkoivat vasta 1800-luvun lopulla.
Aina 1900-luvun alkupuolelle asti avomaiden lajeilla meni hyvin, mutta metsälajisto oli ahdingossa. Puheet suurista kanalintumääristä ovat vanhojen miesten nuoruuden muistelua.
Liito-oraville sopivia elinpaikkoja oli paljon vähemmän kuin nykyään. Niitä nähtiin silti, koska ihmiset liikkuivat myös hämärän aikaan metsissä.
Viimeisiä erämaita, aina vain viimeisiä, on suojeltu ainakin 1960-luvulta asti. Martti Linkola julkaisi 1966 kirjan Viimeiset erämaat Suomen kansallispuistoista. Tuolloin kansallispuistoja oli 9, nyt 41.
Jos 1960-luvulla silloiset kansallispuistot olivat viimeisiä erämaita, niin uudempien täytyy sitten olla jotakin muuta. Ja niin on, valtaosa uusista kansallispuistoista on perustettu talousmetsiin.
Itse tunnen parhaiten Isojärven kansallispuiston, koska osallistuin sen suunnitteluun 1972.
Suurin osa nykyisen kansallispuiston alueesta oli tavanomaista talousmetsää, nuoria männiköitä, jopa hakkuuaukkoja.
Ainoa ”vanhan metsän” sirpale oli Isokuusikon aarnialue.
Minä osasin kuvitella, mitä aika tekisi alueelle, ja sain vakuutettua toisetkin alueen arvosta. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, harva enää huomaa siellä hakkuiden jälkiä.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
