Töiden jälkeen Jenni lepuuttaa mieltään kävelemällä vaarinsa metsässä ja istuskelemalla lempipaikassaan pienen puron rannalla. Kuva: Hanne Manelius
Jenni Nurminen hiihti Grönlannin mannerjäätikön yli ja ylitti samalla terveyteensä liittyvät haasteet – ”Tiedän, että ihmisestä on enempään kuin hän itse luulee”
Innostuminen talvivaelluksista vei Jenni Nurmisen retkikuntaan, joka hiihti Grönlannin mannerjäätikön yli. Hänen terveytensä oli yksi haaste, joka koko seurueen oli etukäteen hyväksyttävä.
Kuva: Hanne ManeliusKuin olisi suurella, valkoisella lautasella. Kääntyypä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla näkyy valkoinen lumi- ja jääkenttä. Korvissa kohisee katkeamaton tuuli. Jalkojen alla on pari kilometriä jäätä.
Sellaisia hetkiä Jenni Nurminen koki vuonna 2017 Grönlannin mannerjäätiköllä. Tuulentytöt-porukka on ensimmäinen jäätikön ylittänyt suomalainen naisretkikunta. Yhdessä Jaana Vanhatalon ja Marjo Lindbergin kanssa Jenni vietti jäätiköllä 38 päivää ja hiihti 550 kilometriä.
”Kokemus oli mieletön, varsinkin kun tiesi, että se on todennäköisesti niitä juttuja, jotka tekee kerran elämässä”, Jenni muistelee kotonaan Juupajoen Lylyssä.
Syntyjään talvi-ihminen
Ehkä seikkailuhenki sai alkukipinän Jennin isästä, joka ajoi työkseen tukkirekkaa ja otti usein pikku-Jennin mukaansa. Sillä välin, kun isä lastasi kuormaa, Jenni rakensi metsässä majoja ja luontosuhdettaan.
”Tärkeitä olivat myös lapsuuden kala-, marjastus- ja melontaretket äidinisäni eli Kalle-vaarin kanssa.”
Parasta Jennistä oli talvi: hiihtäminen, luistelu ja lumileikit. Teini-iässä niiden tilalle tuli muita kiinnostuksen kohteita, ja opintojen jälkeen kuntoutuksen ohjaajan työpaikka löytyi Helsingistä. Retkeily jäi kotimetsässä käveleskelyyn.
”Sitten eräs kaveri kertoi erä- ja luonto-opaskoulutuksensa retkistä ja aloin ajatella, että olisi hieno oppia luonnossa liikkumiseen tarvittavia taitoja. Luonto olisi virkistävä vastapaino sosiaalialan työlle.”
Meni muutama vuosi, ja 29-vuotias Jenni aloitti itsekin opasopinnot Karkussa. Opistossa Jenni tapasi Jaanan sekä Marjon, joka koulutti heitä. Tuulentytöt oli koossa, vaikkei kolmikko sitä vielä tiennytkään.
Vaelluksen ensimmäisinä päivinä jäätikön reuna-alueilla ei pystynyt hiihtämään, ja siksi monoihin oli kiinnitettävä jääraudat. Kuva: Marjo LindbergKiväärin kanssa vahdissa
Jääkarhun katse on tuima. Mutta tämä karhu on posliinifiguuri Jennin keittiössä, tavoiteltu huutokauppalöytö.
Oikeasta jääkarhusta Jenni näki Grönlannissa vain jäljet. Loppumatkasta jäätikön reunamilla oli nähty jääkarhu juuri ennen Tuulentyttöjen saapumista. Siksi kolmikko piti alueella aseen kanssa karhuvahtia vuorokauden ympäri. Ennen matkaa kaikki harjoittelivat kiväärillä ampumista.
”Valmistauduimme ja varustauduimme retkeen kolme vuotta. Aikaa tarvittiin myös matkakassan kartuttamiseen, sillä reissu maksoi noin 10 000 euroa per nuppi.”
Vaeltajan perustaidot Jenni oli oppinut erä- ja luonto-opaskoulutuksessa, jossa retket pitenivät pikkuhiljaa. Sitten Jenni osallistui arktisen retkeilyn kurssille, jolla yövyttiin talvisessa avotunturissa ensin yksi yö, sen jälkeen viikko, ja vuonna 2013 hiihdettiin kolme viikkoa Huippuvuorilla.
Seuraavana kesänä Marjo sanoi: entä jos lähdettäisiin yhdessä Grönlantiin?
”Innostuin ajatuksesta. Jaanan ja Marjon kanssa meillä oli alusta lähtien selvää, että jokainen voi luottaa muiden tekevän oman osansa yhteisen päämäärän eteen.”
Kova kuuri keholle
Valokuvassa paistaa aurinko. Jenni makoilee ahkion päällä ja syö suklaata.
”Tässä kuvassa tiivistyy tunteeni Grönlannin reissusta. Emme tähdänneet kovaan vauhdinpitoon vaan nautimme hetkestä. Jäätiköllä tuntui koko ajan hyvältä olla, vaikka eteen tuli vaikeitakin tilanteita”, Jenni kertoo.
Hänen terveytensä oli yksi haaste, joka koko seurueen oli etukäteen hyväksyttävä. Jenni sairastaa sekä tyypin 1 diabetesta että haavaista paksusuolentulehdusta. Kovassa rasituksessa ja äärioloissa suolisto-ongelmat voivat aiheuttaa nestehukkaa ja diabeetikon verensokeri laskea vaarallisen matalaksi.
Kaikki sujui lopulta yllättävän hyvin.
”Tärkeää oli varjella lääkkeet ja hoitovälineet jäätymiseltä ja säilyttää ne taskuissa kehon lähellä. Insuliinin annostelu vaati harjoittelua. Ensimmäiset 300 kilometriä mentiin ylämäkeen raskasta ahkiota vetäen. Ennakkoon olin verrannut sitä mielessäni aerobiseen liikuntaan, mutta todellisuus vastasi enemmän kuntosaliharjoittelua.”
Säännöllisistä tauoista ei tingitty. Aina 50 minuutin hiihdon jälkeen oli kymmenen minuutin tauko. Samalla syötiin ja juotiin, jotta toimintakyky pysyi yllä.
Verensokerin nopeaksi nostamiseksi ja helpoksi energianlähteeksi Jenni oli pakannut mukaan seitsemän kiloa karkkia. Lopussa jäljellä oli vain yksi lakupussi.
”Kehon energiakulutus on niissä oloissa valtava. Vuorokaudessa kului helposti ainakin 5 000 kaloria, ja siksi oli syötävä niin paljon kuin pystyi. Silti jokainen meistä laihtui kymmenisen kiloa, ihan liikaa. Toipumiseen kotona meni kuukausia.”
Ulkoilukavereinaan Jennillä on usein kaksi koiraa: oma bullmastiffi Nuppu ja pikkuveljen Diiva, valkoinen länsiylämaanterrieri. Kuva: Hanne ManeliusLöytyi sisu ja voima
Nimi voi olla enne. Sen Tuulentytöt huomasivat jäätiköllä heti. ”Sääolojen perusteella nimemme olisi pitänyt olla Vastatuulentytöt”, Jenni naurahtaa.
Ryhmä sai säätietoja Jaanan mieheltä inReach-satelliittilaitteella, joten pahimman myrskyn uhatessa retkikunta osasi leiriytyä ajoissa, jotta tuuli ei riuhtoisi telttaa rikki pystytysvaiheessa. Teltta oli jäätiköllä ainoa suoja.
Sää yllätti silti monta kertaa. Joinakin päivinä pystyi hiihtelemään paitahihasillaan, toisina vesisade tihkui sisälle telttaan ja kasteli varusteet. Seuraavana päivänä ne jäätyivät pakkasessa.
”Sitten sulateltiin ja kuivateltiin. Se onnistui, koska bensiinikeitin lämmitti paitsi ruoan myös teltan.”
Yksityisyyttä ei ollut, eikä kavereille kannattanut kiukutella. Myös itsensä kanssa piti tulla toimeen. Hiihtäessä ei juteltu, ja suurin osa päivästä kului omien ajatusten kanssa.
”Lopulta olin käynyt kaiken moneen kertaan mielessäni läpi. Silloin ajatukset rauhoittuivat ja aloin herkistyä ympäristölle: miltä lumen pinta tänään näyttää, miten tuuli kääntyy, miten pilvet kulkevat.”
Välillä maailma katosi viuhuvaan tuiskuun. Myräkässä näki ainoastaan pienen Suomen lipun, joka lepatti edellä hiihtävän ahkion perässä.
”Oli vain mentävä eteenpäin suksenveto kerrallaan, vaikka jalat insuliinin puutteen vuoksi tuntuisivat puupökkelöiltä. Oli ajateltava, että jokainen myräkkä loppuu joskus.”
Sama asenne seurasi Jenniä kotiin. Tiukassa paikassa hän ei halua antaa periksi.
”Tiedän, että ihmisestä on enempään kuin hän itse luulee. Jäätikölläkin jaksoin ja osasin, joten selviän myös nyt.”
Onni odotti kotona
Jään ja lumen alla kohisee vaimeasti. Siellä solisee puro, jota aamun 25 asteen pakkanen ei pysäytä.
Jenni istahtaa puron rannalle ja nojaa lumiseen kuuseen. Vaarin metsä kodin lähellä on hänen lempipaikkansa.
”Töiden jälkeen kävelen usein tänne koirani kanssa. Tänä vuonna metsä näyttää ja tuntuu erityisen ihanalta. Rakastan lunta ja talvea ja pakkasta. Ehkä se liittyy siihen, että olen syntynyt sydäntalvella.”
Uusia talviseikkailuja Jenni ei suunnittele, eikä se johdu yksin koronaviruksesta. Polte vaativiin reissuihin vähenee, kun niitä on muutaman tehnyt. Lisäksi rakas bullmastiffi Nuppu on vanha eikä Jenni halua jättää sitä pitkiksi ajoiksi.
”Haaveita tietysti on. Olisi mahtavaa hiihtää Etelämantereella, mutta 70 000 euron reissulainan ottaminen ei olisi järkevää. Toisaalta olisin valmis lähtemään mihin tahansa Marjon ja Jaanan kanssa. Niin täydellisesti jäätikkö meitä yhdisti.”
Nyt on lähiretkeilyn aika. Myös yksi Grönlannin-matkan huippukohdista odotti Jenniä vasta Suomessa.
”Muistan paluuhetken, kun otin kotioven kahvasta kiinni. Keitin kahvit, istuin koiran kanssa alas ja ajattelin, että minullahan on kaikkea. Koti, läheisiä ja työ. Paljon pieniä hetkiä ja asioita, jotka tekevät onnelliseksi.”
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/21.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
