Aarteen lukijan mielipuuhaa lapsena olivat marjareissut, vaikka aina ei mukaan päässytkään ‒ ”Sitten, kun kasvat, niin katsotaan”

”Maalla oli kesäisin monenlaista työtä, mutta aikaa varattiin myös marjojen poimintaan”, kirjoittaa Kaarina Lassila.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Kerron kahdesta lapsuuteni marja­reissusta ja kolmannesta, joka jäi toteutumatta.

Lapsena maalla asuessani oli hyviä marjavuosia. Soita ei ollut kuivattu, joten hilloja tuli hyvin ja muita marjoja myös. Niitä poimittiin talven varalle. Maalla oli kesäisin monenlaista työtä, mutta aikaa varattiin myös marjojen poimintaan. Esimerkiksi iltaisin muiden töiden jälkeen käytiin vielä marjareissuilla. Onneksi ne suot ja kankaat olivat kodin lähellä, kilometrin tai parin säteellä.

Eräänä heinäkuun iltana veljeni sanoi, että ”nyt käyn suolla katsomassa, ovatko hillat jo kypsiä”. Hän haki sangon ja pisti saappaat jalkaan. Kun kuulin hänen lähtö­aikeensa, hain kumpparit nopeasti jalkaan ja pienen astian mukaan. ”En minä sinua ota”, veljeni sanoi. ”Et sinä jaksa kävellä, ja käyn vain nopeasti.” Minä kuitenkin lyöttäydyin mukaan.

Veljeni oli kohta aikuinen ja minä alta kymmenen. Hän harppoi pitkin askelin, ja minä juoksin perässä. Koko matkan hän pauhasi minulle, että mitä varten lähdit mukaan. Tulimme suon reunaan. Hilloja oli tosi paljon, ja ne olivat jo melkein kaikki kypsiä. Veljeni mieli muuttui heti, ja hän alkoi rupatella mukavia. ”Katso nyt, miten hyvän paikan löysimme.”

Siitä me saimme pienessä ajassa astiat täyteen. Minäkin pienellä astialla kaadoin monta kertaa veljeni sankoon. Palatessa ei enää ollutkaan niin kiire, ja veljeni jopa kehui, että ”oot sinä hyvä marjakaveri”.

Toisella kerralla olimme Eeva-siskoni kanssa mustikassa. Sisko otti minut mielellään mukaan, kun tiesi minun haluavan. Hän tiesi hyvän mustikkapaikan kuusimetsän reunassa. Siinä oli paljon isoja mustikoita. Poimimme ahkerasti, mutta sitten minulle tuli väsymys. Aloin tahtoa, että lähdetään jo kotiin. Sisko yritti houkutella, että ollaan vielä vähän aikaa, että saamme astian täyteen. "Keksi jotain tekemistä”, hän kehotti.

Oli kaunis ilta, aurinko paistoi vielä. Kävelin ja huomasin puun kannon, johon oli jäänyt katkeamattomia puun säleitä. Minulla oli astiana puolen litran peltimuki. Keksin kokeilla, miten se kaikuu, kun hakkasin mukin pohjalla niihin säröihin. Nehän soivat mukavasti ja metsä raikui, kun soittelin ja laulelin mukana. Sisko kyllä toppuutteli, että älä hakkaa, se kuuluu vaikka kuinka kauas. Jatkoin kuitenkin, ja se oli minusta hauskaa.

Sitten huomasin, että mukin pohja oli kupruja täynnä. Säikähdin, mitä vanhemmat sanovat, kun rikoin sen mukin. Siskokin torui, että katso nyt miten kävi. Minua ihan itketti, kun muuten oli ollut niin mukava reissu. Eeva-sisko taisi selittää sen vanhemmille, ja onneksi he eivät suuttuneetkaan. Totesivat vain, että melkoiseen kuntoon olin mukini saanut hakattua.

Sitten se kolmas marjareissu, joka ei koskaan toteutunut. Kauempana, usean kilometrin päässä oli suon ympäröimä erämaajärvi. Suo oli hyvä hillasuo. Kyläläiset kävivät siellä järvellä kalastamassa ja hilloja poimimassa. Meiltäkin isä ja isommat lapset tekivät kerran kesässä retken sinne juuri hilla-aikaan.

Minua ajatus kiehtoi: kokonaisen päivän kestävä marjareissu, johon kuului uimista, eväiden syömistä ja kaikkea kivaa. Pyysin päästä mukaan, mutta isä sanoi heti, että et sinä voi lähteä sinne vielä. ”Sitten, kun kasvat, niin katsotaan.” Olihan sinne pitkä matka, koko päivä meni sillä reissulla, eväät otettiin mukaan. Jäin aina odottamaan seuraavaa kesää, että jospa minä sitten olen tarpeeksi iso.

Aikaa myöten kylän perheet alkoivat pienentyä, kun vanhemmat lapset muuttivat kotoa pois. Marjojen tarve näin ollen väheni. Myös perheitten vanhemmat alkoivat tulla iäkkäiksi eivätkä enää jaksaneet lähteä pitkille marjareissuille.

Itse en koskaan ehtinyt kasvaa tarpeeksi isoksi, koska olin perheemme kuopuksia. Reissu jäi omalta osaltani haaveeksi. Minua se harmitti pitkään. Ajattelin, että kyllä minä joskus sen retken vielä teen, mutta tekemättä se jäi. Eivät kaikki haaveet toteudu, eikä tarvitsekaan. Kaikella on tarkoituksensa, näin olen ajatellut.

Kaarina Lassila, Oulu

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 6/2024.