Näätäjahti ei ole rakettitiedettä, mutta hyvää fysiikkaa se vaatii

Siitä se on mennyt! Tuomo Huttu ja pystykorvainen eräkaveri ovat löytäneet näädän jäljet Hossassa. Kuva: Hannu Huttu

Eipä olla yksin metsällä. Tuomo Huttu saa jahtikavereilta puhelimeensa tiedon, että saalistusretkelle lähtenyt ilves on juuri ylittänyt viitostien lähellä Hossan kansallispuistoa Suomussalmella.

Tuomo on pakkautumassa näätä­jahtiin yhdessä veljensä Hannun kanssa. Jaloissa pyörivät Urho ja Poju, riista­veriset suomenpystykorvat, joiden keskinäiset välit tuntuvat olevan jännitteiset. Tämän tästä urokset tarraavat toistensa niskavilloihin. Lopulta järkipuhe tehoaa: tarkoitus on etsiä näätä eikä painia.

Keli on kohdillaan. Pakkasta kymmen­kunta astetta. Yöllä on ripsinyt kipenen kevyttä lunta.

On aika aktivoida näädänmetsästäjän muistilistan ensimmäinen punkti:

Serenadi näädälle. Pojun haukku muuttuu ulinaksi, kun se löytää kelon, jonka uumenissa saalis lymyilee. Kuva: Hannu Huttu

1. Etsi jäljet! Tuomo ja Hannu tietävät, mistä kannattaa etsiä. Kansallispuiston eteläreunalla kohoaa Honkavaara, jonka kuusikoissa vikkelä saaliseläin viihtyy. Sukset jalkaan ja haulikko pykälään!

Lumisen erämaan hiljaisuus nielaisee miehet uumeniinsa. Sukset suhisevat vitilumessa. Koirat tarpovat syvemmällä kuin hiihtäjät, mutta ei se intoa vähennä. Kuono hangessa hurtat nuuskivat kuusikossa.

Ja aivan oikein: notkosta löytyy viimein näädän jotos. ”Pöppölumen takia ei oikein voi sanoa, miten tuoreita nämä ovat”, Tuomo pohtii.

On tultu muistilistan toiseen kohtaan:

2. Seuraa jälkiä! Näätä on siirtynyt kevein loikin kohti vaaran juurella levittäytyvää rämettä. Tämäkään ei ole veljeksille outoa. Tutun reitin tuntuu peto valinneen.

”Saattaa olla matkalla Moilasenvaaraan”, miehet arvelevat sivakoidessaan suolla törröttävien männynkäppyröiden seassa.

Auraamattomalla metsätiellä arvio vahvistuu. Näätä on ylittänyt tieuran parilla pompulla ja kadonnut vasta­rinteeseen.

Tauon paikka. Tuomo kyykistyy suksilleen ja kaivaa repusta termarin. Hannu sekoittelee jo kahvikuppiaan suksisauvalla – kätevämpää lusikkaa ei nyt sattunut löytymään.

Koirat painuvat edellä. Urho nostaa metakan, kun päivälevolta yllätetty jänis ampaisee karkuun. Sitä on turha seurata. Hanki kantaa pupua paremmin kuin koiraa.

Puoliltapäivin auringonvalo on maksimissa, mutta kaamosmetsän siimeksessä vallitsee ikihämärä. Heikossakin kajastuksessa metsästäjät huomaavat tulleensa näätien lymypaikkaan. Jälki­labyrintti levittäytyy joka suuntaan.

On päästy muistilistan kolmanteen kohtaan:

Selkosen erakko. Näätä valtaa usein lymypaikakseen vanhan oravanpesän, ­mutta kolo kelossakin kelpaa. Kuva: Hannu Huttu

3. Löydä näätä! Metsämiehet kiertelevät jälkikenttää löytääkseen tuoreimman painalluksen. Näätä yöpyy usein vanhoissa oravanpesissä, mutta viihtyy pakkasella lähempänä maanpintaa puunrunkojen alla. Jos löytyy sen jätöksiä tai aterian rippeitä, otus ei ole kaukana.

Tuomo äkkää jäljet, jotka päättyvät harmaan kelon juurelle. Vilkaisu ylöspäin paljastaa reiän rungon puolivälissä. ”Siellä on käyty äskettäin. Huurre on karissut kolon ympäriltä”, Hannu tiirailee.

On tultu muistilistan kohtaan neljä:

4. Pyydystä näätä! Helpommin sanottu kuin tehty. Tuomo kopistelee hongan kylkeä kirveen hamaralla, mutta saalis pysyy piilossa.

Pojun haukku muuttuu ulinaksi. Haju­jäljen täytyy olla vahva.

Korvat pyörivät kuin tutkat koiran päälaella. Ehkä näätä rapistelee hongan sisällä.

Kansallispuistossa puuta ei voi kaataa ja selvittää, lymyileekö otus sen uumenissa. Se jää nyt arvoitukseksi. On pakko tunnustaa, että näätä jää tällä kertaa nylkemättä.

Kaamos voittaa. Iltapäivän sinisessä kajossa näätämiehet päätyvät lopulta poroaidalle, jonka viereen auto aamulla jäi. GPS kertoo, että umpihankihiihtoa kertyi viitisentoista kilometriä.

Mahtoiko sillä aamuisella ilveksellä olla parempi jahtituuri?

Lue myös:

Suomussalmelainen Tuomo Huttu on pyytänyt lähemmäs sata näätää: "Jälkiä seuraillessa ei tiedä väsymyksestä mitään"