Karkelot kanavalla: Muutaman sentin jää ei kanna tavallista tallaajaa, mutta pilkkijän alla se vain natisee, notkuu ja paukkuu

Kohta tärppää. Pilkkijät odottavat siikaparvien raivoisaa ryntäystä matalaan veteen. 

"Ainahan se syksynen jää vähän rutisoo!” Sitaatti kokoelmasta Kuuluisia viimeisiä sanoja saattelee meitä, kun astumme rannasta järvelle.

Muutaman sentin jää ei kanna tavallista tallaajaa, mutta siianpilkkijän alla se vain natisee, notkuu ja paukkuu. Ainakin menomatkalla.

Pakkanen kiristyy ja jää jymähtelee pilkkijän jalkojen alla. Kuva: Stiina Hovi

Aurinko katsoo punaisin silmin horisontista, kun sipsut­telemme ballerinan askelin kohti pelialuetta Heikkilän kanavan suulla.

Kolme miestä pilkkihaalareissa, lämpösaappaissa, istuma­reppu ja tyhjä muoviämpäri kädessä. Jälkimmäisiä saa ilmaiseksi, kun osuu ajoissa marketin avajaisiin.

Tähän aikaan vuodesta, kun jää on rapeaa ja päivä lyhimmillään, Kirpistön siiat tunkevat kanavan virtaan. Karhea­suomuiset koiraat saattelevat sileämpikylkisiä naaraita romanttisin taka-ajatuksin.

Kanavan suu on vielä sula, mutta Mikko kävelee uhkarohkean näköisesti aivan reunaa. Tosiasiassa jää voi olla heikompaa kauempana rannasta. Kun pysyttelee edellisten pilkkijöiden jäljillä, kulku saattaa olla turvallisempaa. Polku on jo pakkautunut tiiviiksi ja on läpeensä jäätynyt.

Alkutalven siianpilkintä on sisämaiden vastine keväiselle siianonginnalle meren rannoilla. Pohjaonginta madolla ei onnistu järvillä, jossa ei ole samaa siian himoitsemaa sesonkiruokaa kuin kevätkesällä meren pohjassa.

Nyt kelpaa perinteinen kärpäsen toukka. Mikko nostaa repun syövereistä syöttirasian ja pistää sen haalarin taskuun hollille.

Sitten kaivetaan kuin yhteisestä sopimuksesta termokset esiin. Vaikka auringon valoa on vähänlaisesti, sitä on kuitenkin sen verran, että siika lymyilee vielä syvemmällä. Karkelot kanavalla eivät ole vielä alkaneet. Pakkanen kiristyy ja jää jymähtelee aika ajoin. Taas tuli milli lisää paksuutta. Kunhan huhtikuulle ehditään, ei enää tahdo kairan varsi riittää avannon poraamiseen.

Siianhimo on pohjoisen kalamiehissä vahva. Koko kesän kadoksissa lymyillyt lohikala tulee viimein kylmillä keleillä kalamiehen ulottuville pyrkiessään matalampaan kutemaan.

Konstit on monet. Kerron lämpimikseni pojille isän sota­kaverista Hanneksesta, joka lähti kotijoelle katselemaan, joko kala olisi liikkeellä.

Pimeässä illassa jokivarresta kajasti kirkas valo. Lähikylän äijät olivat ajaneet traktorin rantapenkalle ja kauhoivat sen lyhtyjen valossa noususiikaa sankkoihin. Siinä jo rikottiin lakia monellakin tavalla.

Hannes kaivoi taskusta norttiaskin, irrotti tinapaperin ja taitteli sen lippalakkiin poliisin kokardin muotoon. Sitten hän hyppäsi Massikan valokeilaan ja karjaisi niin, että viimeiset syksyn lehdet varisivat rantakoivuista: ”Mitäs miehiä täällä luvattomasti kalastelee?”

Traktorin valot sammuivat silmänräpäyksessä ja lepikko rytisi, kun salakalastajat pötkivät käpälämäkeen. ”Aika mukavasti olivat siikaa jo ehtineet saada”, tuumi valepoliisi kantaessaan rosvoilta jääneitä täysiä sankkoja kotiinsa.

Jutulle hekotellen Make laskeutuu polvilleen avannon ääreen ja kurkistaa syvyyteen. ”Ei näy liikettä vielä”.

”Kyllä sen sitten kuulee, kun lähtevät nousemaan”, Mikko vakuuttaa ja kaataa toisen höyryävän kupillisen.

Mitä mä sanoin! Kohta alkaa kanavan suulta kantautua pulahduksia ja polskahduksia. Aika ryhtyä tositoimiin.

Lataan pieneen mormuskaan kirkkaan punaisen kärpäsen toukan ja lasken vieheen 0,12-millisen siiman varassa kohti pohjaa.

Vettä on kanavan suussa vain metrin verran. Punainen toukka loistaa selvästi, kun tiiraa avannosta. Kun syötti häviää näkyvistä, on aika nykäistä siimasta. Mutta ei liian äkkinäisesti. Pitää odottaa, että siika imaisee herkkupalan kunnolla sisäänsä.

Toinen metodi on tarkkailla hiuksenohutta siimaa. Kun se hetkeksi löystyy, siika hamuilee morria. Malttia vielä. Antaa sen hetken mutustella ja sitten salamannopea nykäys. Kiinni on!

Mikko tempaisee sätkivän kalan jäälle. Mikään monsteri se ei mittasuhteiltaan ole, mutta jos niitä saadaan kymmenenkin kappaletta, päästään paistohommiin.

Parin tunnin jälkeen siikoja on sangon pohjalla juuri sen verran, että kehtaa kotiin palata. Jää kestää myös paluu­matkalla, koska lisäpainoa ei ole ylenpalttisesti.

Pari vuotta aikaisemmin Mikko vajosi jäihin, kun sanko oli kukkuroillaan. Vaikka hyinen vesi tulvi sisään haalarin vetskarista ja mutapohja imi miestä sisäänsä, Mikko säilytti malttinsa. Tärkeintä oli nostaa ensimmäiseksi täysi siikaämpäri reunalle ja vasta sitten ryhtyä henkilökohtaisiin pelastustoimiin. ”Yksi siika siinä rytäkässä katosi”, Mikko noituu edelleen.

Teksti perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.