Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillareissu oli heinäkuun kohokohta – ”Luontosuhde alkoi kasvamaan lapsuuskesieni Pohjois-Pohjanmaan soilla”

”Tunnen edelleen positiivista levottomuutta heinäkuun alkuviikkoina. Tiedän, että hillan ja muiden marjojen marjanpoiminta aika lähestyy ja pakastin odottaa täyttymistä pohjolan luonnon omilla vitamiineilla”, muistelee nimimerkki Hillatar marjatarinassaan. Kuva: Jouni Porsanger

Maaseudun Tulevaisuus julkaisee kesäviikonloppuisin verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun tarinoita. Kilpailuun voi osallistua 15. elokuuta asti.

On kuuma heinäkuun ilta 1980-luvulla Ii-jokiseudulla. Sääsket parveilevat ja inisevät ympärilläni. Liro laulaa jossakin lähistöllä varoitusääniä. Isän hahmo erottuu kaukana suon perällä olevan metsärämeikön reunalla. Isä kulkee yleensä etupuolella tiedustelemassa hyviä hillamättäitä ja suon reunamia. Yleensä parhaat ja tuottoisimmat paikat löytyvätkin näiden suorämeikköjen reunamilta. Jos isä pysähtyy paikalleen pitkäksi aikaa, on se merkki siitä, että nyt kannattaa siirtyä hänen luoksensa. Näillä hillareissuilla opin, että miten hölskyvää suota opitaan “lukemaan” ylityksiä varten, mistä löytyy janoiselle kirkasvetinen raikas hede, miten kaunis on sammalkuorteinen suo kaikkine eliöstöineen ja erityisesti sen, että mikä on marjojen Kuningatar.

Kun lapsena lähdettiin hillareissulle (Olen kulkenut hillasoilla vanhempien mukana niin pienestä pitäen kuin muistan.), niin meillä ei ollut koskaan lähtiessä kilo tai litra tavoitteita. Reissuilta otettiin vastaan se, mitä luonto antaa. Ja hillan poimintareissut olivatkin heinäkuun kohokohtia maaseudulla kasvaneelle. Heinätyöt oli juuri tehty ja isä ehti lähtemään meidän lasten kanssa iltaisin hillareissuille. Minua ei koskaan pakotettu hillanpoimintaan mukaan. Mutta minä halusin lähteä, koska se vain oli yksinkertaisesti niin mahtavaa. Kumisaappaat jalkaan, sadetakki ja ämpäri matkaan ja autoon istumaan. Isä oli lapsena ja nuorena kulkenut näillä samoilla soilla ja samaa minäkin halusin. HIllareissut olivat samalla tutustumista paikalliseen luontoon ja oman elinpiirin laajentamista. Hillasato vaihteli vuosittain. Myös sen opin huomaamaan, että osa lapsuuteni hillasoista alkoi vuosien vieriessä metsittymään ja hillanpoiminta alueet vaihtelivat. Jonakin vuonna saimme useita ämpäreitä hilloja ja jonakin vuonna sato jäi pienemmäksi. Kotiin palattuamme marjat puhdistettiin ja laitettiin pakkaseen talvea ja juhlia varten. Hillakakkua arvostettiin meilläkin senkin takia, että sen poiminnan eteen joutui aina näkemään ehkä eniten “vaivaa”. Muitakin metsämarjoja lapsuudessa poimittiin, mutta Hillaa pidetiin arvossaan. Mustikkaa, puolukkaa, vattuja ja mesimarjoja löytyi 1980-1990 -luvulla vanhempiemme pakastearkusta.

Tunnen edelleen positiivista levottomuutta heinäkuun alkuviikkoina. Tiedän, että hillan ja muiden marjojen marjanpoiminta aika lähestyy ja pakastin odottaa täyttymistä pohjolan luonnon omilla vitamiineilla. Nyt aikuisena olen oppinut sen, että suuri määrä hillankukkia ei suoraan tarkoita suurta määrää hilloja. Marjasatoon vaikuttavat niin monet luonnon kiertokulkuun liittyvät asiat: oliko alkukesästä hallaöitä, oliko liian kuivaa vai liian sateista, miten paljon on ollut pölyttäjiä jne. Jos vain on aikaa, niin käyn tutkailemassa potentiaalisia hillasoita pari viikkoa ennen varsinaista poiminta-aikaa.

Ja edelleenkin minulla on säilynyt palava into ja ilo palata heinäkuussa Kainuun korpien hillasoille. Kuulen ympäriltä keskustelua, että miten joku on saanut tarpeekseen lapsuuden ajan marjareissuista ja siitä, että miten tämä “trauma” estää edelleen marjametsälle menoa. En voi kuin ihmetellä heidän puheitaan. Oma luontosuhde alkoi kasvamaan juuri noilla lapsuuskesieni Pohjois-Pohjanmaan monipuolisilla soilla. Ja olen pyrkinyt jakamaan tätä marjastuksen ilosanomaa ystävien ja ja naapurien keskuudessa Se, että otan muita mukaan jakamaan hilla tai marjasatoa ei ole minulta pois.

Ja kaksi kertaa elämässäni olen myynyt hilloja. Nuoruudessani ostin hillan myynnillä kuuluisat Lewiksen farkut. Ja vuonna 2020 täytin korona-ajan velvollisuuteni ja myin suosituksen mukaisesti yhden ämpärillisen hilloja. Hillasato täällä Kainuussa oli tuolloin mainio ja ulkomaalaiset poimijat olivat koronan takia pois.

Mielestäni paras jälkiruoka on lämmitetty leipäjuusto ja sen päälle iso lusikallinen itse poimittua ja valmistettua hillamarmelaadia. Nykyisin käytän hillasta myös lakka nimitystä. Täällä Kainuussa käytetään yleisimmin lakka nimeä kuin hillaa.

Hillatar

Lisätietoa kilpailusta:

Marjastusretkiin liittyy monia muistoja ‒ jaa omasi ja osallistu kirjoituskilpailuun

Lue myös muut marjatarinat:

Muistoja marjametsän mättäiltä: Radiossa soinut Emma herätti haaveen omasta kitarasta – ”Markkojen kuva mielessäni lähdin poimimaan kitaraani puolukka kerrallaan”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Maaseudulla lähes kaikki lapset, nuoret ja vanhemmat marjastivat – "Joskus uppos suohon, mutta aina sieltä pääsi pois”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Nopea keruutahti herätti äidin epäilykset – ”Keksin, että laitan sammalta mukin pohjalle ja kerään vaan pintaan mustikat”

Muistoja marjametsän mättäiltä: Hillat jäivät haaveeksi kovasta yrityksestä huolimatta, paikallisten marjavainu vei voiton

Muistoja marjametsän mättäiltä: "Loppujen lopuksi onneni koostuu pitkälti luonnon ymmärryksestä ja arvostuksesta"