Aarteen lukija muistelee lämmöllä Lapin metsiä: ”Oli avaraa ja helppo hengittää”

”Metsässä oli hiukan kosteampi kohta, jossa kasvoi saniaisia, metsätähtiä ja ketunleipiä, joita syötiin”, muistelee Marja Suokas lapsuutensa taikametsää.  Kuva: Carolina Husu

Metsää on joka puolella, pyörähdät miten päin vain. Metsä on oma kansansa. Se kasvaa ja kehittyy kuin ihmistaimet. Sitä koulitaan ja kasvatetaan. Äänimaailmaakin voi verrata. Tuulen humina puissa on kuin väkijoukon kohinaa, lintujen laulu muistuttaa konserttia.

Lapsuuteni metsä oli pohjoisessa Hämeessä. Saimme lapsina käydä keskenämme vain tietyn matkan päässä metsässä, ”ettette eksy”. Isä oli metsätöissä hevosen kanssa talvella lähimetsässä, ja sinne saimme viedä hänelle kahvia villasukan sisään laitetussa aaltokuvioisessa termospullossa. Reen jälkiä pitkin oli hyvä kävellä.

Riihen takana olevassa metsässä oli harakanpesä korkeassa männyssä. Sekös meitä kiinnosti. Olimme kuulleet sanonnan ”kiiltävän perään kuin harakka”. Kuvittelimme pesän olevan täynnä kaikenlaisia kiiltäviä esineitä. Eihän meistä ollut puuhun kiipeämään, joten asia jäi tarkistamatta.

Metsässä oli hiukan kosteampi kohta, jossa kasvoi saniaisia, metsätähtiä ja ketunleipiä, joita syötiin. Taikametsä. Toinen satumetsä oli pienessä metsäsaarekkeessa. Siellä oli koivujen keskellä painauma, jossa oli lähes aina vettä. Sehän oli selvä satulähde. Siellä käytiin ihailemassa ”joutsen­lampea”.

Kyrön takaisen metsärinteen polkuun tehtiin aina hiihtolatu. Syksyisin sieltä käytiin poimimassa äidin kanssa mustikoita piirakkaan ja puolukoita kouluun. Jokaisen piti viedä tietty litramäärä kouluun. Niistä sitten talven mittaan koulun keittäjä teki ruispuolukkapuuroa. Sienistä äiti poimi vain karvarouskuja. Me emme saaneet niitä poimia.

Muutettuani Etelä-­Lappiin oli toisenlaisen metsän vuoro. Ensin ihmettelin sitä, ettei talojen vierellä ollut puita. Enpähän ollut vielä tutustunut sääskiin! Asuinpaikan viereiset metsät olivat pääasiassa kuivaa kangasmaata, männikköä ja kuusikkoa, harvempaa kuin etelässä. Kuuset olivat oksiltaan suppeampia, paikoin kynttilämäisiä. Vaikutelma korostui talvella tykkylumen aikaan.

Aluskasvillisuus oli niukempaa, marjojen varvut puiden juurella. Kuivalla kangasmaalla saatoin lykätä lastenvaunuja ja -rattaita pitkin ja poikin. Käydä retkellä lapsen kanssa, poimia erilaisia sieniä ja marjoja. Koivulehtoja oli myös, haapoja ja pajuja sekä katajia. Opettelin suunnistamaan kiintorastien avulla. Harvahkossa metsässä näki hyvin ympärilleen ja sai kiintopisteitä. Oli avaraa ja helppo hengittää.

Kolmas erilainen metsä oli sydän-­Hämeessä. Kesällä tiheä, viidakkomainen tunnelma ja helteen vuoksi kostea, kaikki kasvoi voimakkaasti. Ahdistava vaikutelma ja olo Lapin avaran metsän jälkeen. Täällä en uskaltaisi suunnistaa, olisi paljon vai­keampi ottaa kiintopistettä.

Liikun metsässä yleensä hiljaa. Luonnostaan tuntuu, ettei siellä pitäisi häiritä eläinten elämää. Usein ovat metsäkana­linnut, hirvet tai porot säikäyttäneet. Joskus säikähdys on ollut molemminpuolista.

Ennen 2000-lukua ei puhuttu jatkuvasti susista ja karhuista. Tiedettiin, että niitä siellä on. En silloin osannut pelätä metsässä. Nyt pelko on lisääntynyt. Pedot ovat lähestyneet asutusta ja tulleet näkyvämmiksi. Oudoin mielestäni on kilikello-ohje karhujen pelotteeksi. Sehän on suorastaan kutsu ruokapöytään. Maailman sivu on johtaja­lehmillä ja -lampailla olleet kellot kaulassa.

Metsä on virkistyspaikka, energia- ja ruoka-aitta, tuulensuoja, työllistäjä ja ennen kaikkea maisema, joka puolella. Kuvitelkaa, miltä näyttäisi, jos maa olisi autio ja tyhjä.

Marja Suokas, Salla

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 9/2023.