Katajanmarjaa on käytetty niin pippurin kuin kahvin korvikkeena

Kansanparantajat keräsivät katajanmarjoja myös keripukin eli C-vitamiinin puutoksen hoitoon. Kuva: Maarit Cederberg

Kataja (Juniperus communis) on pohjoisen pallonpuoliskon alkuperäiskasvi, jonka käpy muuttuu suomujen sulkeutuessa marjamaiseksi. Kävyllä menee kolme vuotta kypsyä siniseksi marjaksi. Samassa oksassa saattaa olla pieniä, hopeanvihreitä käpyjä ja tummuvia, pulleita, lievästi myrkyllisiä marjoja. Aukealla kasvupaikalla kataja tuottaa enemmän marjoja kuin varjoisassa metsässä.

”Katajahan kaunis marja”, todetaan Kalevalassa. ”Katajanmarjan sisällä on yhdeksän lääkäriä”, tiesivät virolaiset.

Pensastavaa katajaa esiintyy kivikkoisilla mäillä ja tuulisilla rannoilla. Kataja metsittää myös hylättyjä viljelymaita. Suotuisissa oloissa kataja venähtää sypressisuvun tyyliin pylväsmäiseksi puuksi. Ahvenanmaalla yli kuusi metriä korkeat pylväskatajat on rauhoitettu.

Katajan nimi on peräisin kelttiläisestä kitkerää merkitsevästä sanasta. Kitkeryyttä on neulasissa, marjoissa ja kaarnassa.

Katajanmarjat mainitaan egyptiläisessä Papyrus Ebersissä sekä kiinalaisessa Keltaisen keisarin lääkekasvikirjassa jo 5 000 vuoden takaa. Muinaisen Egyptin kyfi-suitsuke sisälsi 16:ta aromaattista ainetta, joista yksi oli kataja. Kyfiä poltettiin iltaisin, koska ”se keinutti uneen, hälvensi ahdistusta ja kirkasti unet”.

Antiikin Roomassa katajanmarjoja käytettiin kalliiden intialaisten mausteiden kuten mustapippurin korvikkeena. Katajanmarjan huomattiin edistävän ruokahalua ja ruoansulatusta siinä missä pippureidenkin. Mustapippureita on myös väärennetty katajanmarjoilla, joita on pidetty maustumassa aitojen pippureiden joukossa.

Saksalainen abbedissa Hildegard Bingeniläinen (1098–1179) käytti katajaa kuumana rohtona rintakipuihin ja keuhkojen vahvistukseksi. Rohto sekoitettiin katajanmarjojen keitinvedestä, hunajasta, viinietikasta, lakritsikasvista ja inkivääristä.

Suomessa Naantalin nunnayhteisön rohtokirjaan on tallentunut 1100-luvun yrttihoito, jossa katajaa käytettiin lääkkeeksi aniksen, koiruohon, metsämeiramin ja suomyrtin ohessa. Näihin aikoihin Pohjolan hoitavat kasvit säästettiin mieluummin rohdoksi kuin mausteeksi.

Luostarin yrttikirjassa opastetaan katajanmarjojen käyttäjää: ”Tämän puun hedelmä on käyttökelpoinen lääkekasvi, jos se poimitaan keväällä ja säilytetään kaksi vuotta, silloin sillä on kyky hajottaa ja hävittää pahaa nestettä ja vahvistaa jäseniä.”

Kirjassa neuvotaan keittämään katajanmarjoja sadevedessä ja kylvettämään potilas vedessä. Nivuspaiseita kehotetaan hoitamaan katajaöljyllä.

Katajanmarjoja on sekoitettu sikurin kanssa viiniin ja annettu lääkkeeksi yskään ja rintatautiin. Ranskassa on 1700-luvulla tarjottu toipilasruokana rastaita katajanmarjakastikkeessa valkoviiniin sekoitettuna.

Englantilainen 1600-luvun parantaja Nicholas Culpeper suositteli kypsiä katajanmarjoja astman ja iskiaksen hoitoon.

Kulkutautien aikaan lääkärit suojasivat itsensä pureskelemalla katajanmarjoja. Hoitoloissa katajavettä keitettiin käsien pesuvedeksi. Jopa postilähetykset pyyhittiin katajavedellä. Katajan oksista saatua pihkaa ja tervaa on käytetty haavalääkkeenä.

Suomessa katajasavua on poltettu saunassa synnytyksen valmisteluna, ja katajanmarjoilla saattoi käynnistää synnytyksen. Katajan eteerisen öljyn on sittemmin todettu tuhoavan muun muassa meningokokki-, stafylokokki- ja kurkkumätäbakteereita.

1800-luvun Suomessa katajanmarjat kuuluivat verona kerättäviin marjoihin puolukan, vadelman, ahomansikan ja mustikan rinnalla.

Viinan maustamisessa katajanmarjan hieno aromi pääsi arvoonsa vasta 1700-luvulla jo käytössä olevien pukinjuuren, liperin, marunan ja fenkolin rinnalle. Hollannissa katajasta tuli ginin mauste. Pohjolassa katajasta on tehty kaljaa eli liiriä. Katajanmarjasta on tehty myös viiniä, etikkaa, simaa ja siirappia.

Pula-aikoina paahdetuista marjoista on saatu kahvinkorviketta. Se ei ole ihme, sillä katajanmarjan öljyissä on kahvihappoa.

Katajan tuoksuvat hartsit ja öljyt ovat antaneet karvasta, ja marjan sokerit, glukoosi, fruktoosi ja inverttisokeri makeaa aromia. Hartseilla on säilövä, puhdistava ja vastustuskykyä lisäävä vaikutus.

Saksalaiset ovat lisänneet katajanmarjoja hapankaaliin. Pohjois-Amerikan intiaanit ovat käyttäneet niitä kakkujen mausteeksi.

Panacea rusticorum, katajasiirappi tai -mehu, on ollut yleislääke muun muassa korkean verenpaineen hoitoon. Kataja on lisännyt virtsaneritystä, hikoiluttanut ja tehostanut sapen ja mahahapon erittymistä. Katajanmarjahöyryllä on saatu apu ”vasten huonoa kuuloa ja korvanuhoa”.

Marjat ovat sellaisenaan C-vitamiinipitoista pureskeltavaa talvikauden valonpuutokseen. Marjoissa on proteiineja ja karvasaineita, katekiiniparkkiaineita ja sinisiä antosyaaniväriaineita sekä flavonoideja, kaikki tarpeellisia suoja-aineita. Katajanmarjassa on myös kalsiumia, fosforia, kaliumia, magnesiumia, kuparia, rautaa ja mangaania.

Fenoleista katajassa on muun muassa apigeniinia, joka lievittää kihtiä, torjuu mikrobeja, alentaa verenpainetta, lisää virtsaneritystä ja rauhoittaa. Katajassa on kversetiiniä sydämen suojaksi ja hiussuonten vahvistukseksi sekä rutiinia, tulehdusten estäjää ja verenpaineen alentajaa.

Katajan ferulahappo vahvistaa soluseinämiä ja hermostoa, suojaa maksaa myrkyiltä ja ihoa auringon uv-säteilyltä. Gallihappo varjelee aivosoluja rappeumalta, ja marjan kaneli- ja vaniljahappo torjuvat tulehduksia.

Avaa artikkelin PDF