Perhosretki suolle palkitsee eksoottisilla lajeilla

Rämehopeatäplä lentää vilkkaimmin kesäkuussa, kun suopursu kukkii. 

Koko maassa yleistä juolukkasinisiipeä tavataan rämeiden lisäksi metsänreunamille ja kankaille. 

Perhosten jäljessä juoksenteleminen päivänpaahteessa pehmeässä, risuisessa, tiheitä varpuja kasvavassa suossa on mitä raskainta hommaa, mutta samalla miellyttävää ja tuloksellista, luonnehtii Uunio Saalas Nuoren hyönteistieteilijän oppaassa.

Kosteina paikkoina suot vapautuvat lumesta ympäristöään nopeammin, ja perhosista kiinnostunut voi aloittaa reissut käkkärämäntyjen keskelle jo keväällä.

Kitukasvuisten koivujen, tuoksuvien suopursujen ja upottavien lämpäreiden helmassa elelee eksoottinen perhoslajisto.

Monia suosiivekkäistä ei voi mistään muusta maastosta löytääkään.

Auringon lämmittämällä rämeellä saapastelu kuluttaa harrastajan voimia siinä määrin, että nestettä tulisi olla mukana ainakin litra.

Rämeillä voi terveellistä harkintakykyä käyttäen liikkua melko turvallisesti. Jos vastaan tulee vajottavan näköistä maastoa, reittiä tulee tunnustella kepillä ja suunnistaa käkkärämäntyjen sijainnin perusteella. Kännykkä kannattaa aina pitää varalta käden ulottuvilla.

Mukaan otettuja tavaroita ei tulisi jättää maastoon tilapäisestikään, ellei säilytyspaikka ole aivan varma: jos säntää äkisti hyönteisen perään, reppua tai kameralaukkua ei välttämättä enää löydä siitä, mihin sen mielestään jätti.

Aurinko kutsuu siivekkäät esiin. Laajoilla avosoilla perhosia elää vähemmän kuin rämeillä, ja perhoset lentävät mieluimmin ja runsaimmin soiden reunaosissa.

Suolla liikkuja voi tuntea ylimmiksi ystävikseen sudenkorennot, sillä ne napsivat ihmishien houkuttelemia paarmoja, hyttysiä ja mäkäräisiä.

Kun aurinko pilkahtaa pilven raosta, suoniitty herää henkiin. Silmään voi sattua oransseja perhosia, jotka lentävät lähellä maanpintaa. Nämä ovat todennäköisesti pursu-, räme- ja suohopeatäpliä, joita tavataan koko maassa.

Suon siivekkäät muistuttavat niityillä ja ahoilla lepattavia perhosia, ja jo pikaisella vertailulla on helppo nähdä, mitkä lajit ovat lähisukulaisia keskenään. Harvinainen suokirjo­siipi näyttää yleiseltä mansikka­kirjosiiveltä mutta on isompi ja selkeäkuvioisempi.

Saraikkoniittyperhonen muistuttaa idänniittyperhosta niin lentotyyliltään kuin väritykseltään, mutta sillä ei ole samanlaisia silmätäpliä takasiipiensä alapinnalla.

Pieni herttakangasyökkönen lukeutuu heimonsa puolesta yöperhosiin, mutta se on sopeutunut lentämän auringonpaisteessa.

Lentäessään se sujahtaa ohi niin nopeasti, ettei näe kuin kirjavan vilauksen. Herttakangas­yökkösen voi havainnoida etsimällä suolta mustikankukkia, joiden luokse laji hakeutuu.

Suokeltaperhonen näyttää lentäessään sitruunaperhoselta, mutta sen siivissä on mustat reunukset. Suokeltaperhonen lentää juhannukselta heinäkuun loppuun, jolloin sitruunaperhosia ei juuri ole lennossa. Hyvänä lentäjänä se voi kulkeutua kauaksikin suolta.

K. J. Valle totesi vuonna 1935 suokeltaperhosesta, että se on verraten nopea ja kestävä lentäjä, jotenka sitä on raskaassa upottavassa maastossa vaikea pyydystää.

Iso rämekylmänperhonen lentää heittelehtien ja poukkoillen ja näyttää laskeutuessaan häviävän.

Tämä johtuu siitä, että sen suppuun nostetut siivet naamioituvat hyvin alustaansa.

Rämekylmänperhosen kehitys munasta aikuiseksi kestää kaksi vuotta, joten lajia tavataan vain parillisina vuosina.

Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991.

Koko maassa yleistä juolukkasinisiipeä tavataan rämeiden lisäksi metsänreunamilla ja kankailla.