Nykymetsurin suurin työturvallisuusriski on pieni ja ärhäkkä – 50 vuotta sahan varressa urakoinut Seppo Perkiö on nähnyt ammatin murroksen omin silmin

Raivaussaha vetää yhä puoleensa viime vuonna eläkkeelle jäänyttä Seppo Perkiötä. Etelä-Pohjanmaan metsänhoitoyhdistykselle satunnaisesti töitä tekevä 65-vuotias metsuri tarkisti viime viikolla sahan kunnon sen jälkeen, kun terä oli hipaissut heinikossa piilotellutta kiveä. Kuva: Johannes Tervo

Itsenäistä puurtamista, luonnon rauhaa ja ripaus urakkahenkeä. Ehkä juuri nämä ainesosat ovat metsuri Seppo Perkiön yli 50-vuotisen uran salaisuus.

65-vuotias Perkiö jäi viime vuonna eläkkeelle, mutta ei malttanut pysyä kokonaan poissa metsästä.

”Teen yhä satunnaisesti töitä Etelä-Pohjanmaan metsänhoitoyhdistykselle. Seinät kaatuvat päälle, jos on vain kotona. Olen joka ilta jossain, ei ole varmaan muita samanlaisia kylähulluja tällä seudulla”, Lapuan Kauhajärvellä asuva Perkiö sanoo virnistäen.

Ennen vanhaan metsurin työhön opittiin itse tekemällä. Monelle se oli myös pakko: sahaan oli tartuttava, jotta leipä saatiin tuotua taloon ja talo pidettyä lämpimänä.

Niin kävi myös Perkiölle, joka sai ensikosketuksen metsätöihin omalta isältään ja naapurin isännältä.

”Lapsuudenkodissa oli lehmiä ja maata. Elanto tuli metsästä.”

15-vuotiaana hän osti omilla rahoillaan ensimmäisen moottorisahansa ja meni töihin metsänhoitoyhdistykselle. Siitä lähtien mies ja saha ovat olleet erottamaton pari.

Metsurin ammatti on muuttunut melkoisesti Perkiön uran aikana puolessa vuosisadassa. Työn muutos kuvastaa myös koko Suomen muuttumista.

Vuosien varrella Perkiö on ehtinyt työskennellä muun muassa Metsäliitolle, UPM:lle ja Tapiolle. Esimerkiksi turvallisuuteen ei metsurin uran alkuvaiheessa 1970-luvulla kiinnitetty paljonkaan huomiota.

”Ei ollut turvahousuja ja paljon sahattiin ilman kuulosuojaimia. Olen kuitenkin säästynyt ammattitaudeilta, vaikka polvi vähän vaivaa.”

Metsätyömiesten elintasoon ja työhyvinvointiin kiinnitettiin huomiota 1960-luvulla, kun silloinen presidentti Urho Kekkonen nosti puheissaan esiin metsätyömiesten yleisestä kehityksestä jälkeen jääneet ansiot.

Metsäpalkkoihin kohdistuvan poliittisen paineen takia vuonna 1962 säädettiin metsäpalkkalaki, joka loi pohjan palkkauksen yhdenmukaistamiselle koko maassa.

Metsurien ammattikunta alkoi muodostua metsätyöhön 1970-luvulla. Samalla jätkät ja metsätyömiehet muuttuivat puheissa metsureiksi.

Vuonna 1980 alkoi laajempi reilun kuukauden kestänyt metsurilakko, jossa taisteltiin palkankorotuksista, mittausmenetelmien tarkentamisesta ja aikapalkan kokeilusta.

”1980-luku oli metsurien kulta-aikaa. Hakkuutöistä sai silloin hyvät ansiot”, muistelee Etelä-Pohjanmaan metsänhoitoyhdistyksen metsäasiantuntija Olli Turja.

Etelä-Pohjanmaan mhy:n metsäasiantuntija Olli Turja (oik.) on ollut Perkiön työkaveri jo 25 vuoden ajan.  Kuva: Johannes Tervo

Suomen talouden kivijalka on nojannut ja nojaa yhä tänäkin päivänä vahvasti metsäteollisuuteen. Siitä on pitkälti kiittäminen metsureita.

Metsurina elannon hankkiminen ei ole koskaan ollut helppoa, vaan se on vaatinut hikeä, sitkeyttä ja raakaa voimaa.

”Hei metsurin koira se nälissänsä ulvoo, synkkä on tuuli ja valkoinen on maa” – parodioi raisiolaisyhtye SIG klassikkohitti Jätkän humppaa vuonna 1981 julkaisemassaan kappaleessa Metsurin koira.

Eläinrakkaan Perkiön koirien ei ole koskaan tarvinnut nähdä nälkää, vaikka metsurin ansioissa olisi hänen mielestään parannettavaa.

”Ne ovat jääneet jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Pitäisi paistaa useammin makkaraa ja antaa tuntien juosta”, ahkeruudestaan tunnettu metsuri naljailee.

Metsurin palkka vaihtelee työstä riippuen. Raivuut hoidetaan yleensä tuntipalkalla, istuttaminen taas urakkana.

”Kun kuutisen tuntia istuttaa päivässä, niin se tekee keskimäärin 1 500 taimea”, Perkiö laskee.

Moni metsuri toimii itsenäisenä yrittäjänä ja tekee metsurin töiden ohella myös muuta urakointia. Vähintään kolmasosan tuloistaan metsätyöllä ansaitsevat voivat tehdä palkkatulostaan 30 prosentin moottorisaha- ja viiden prosentin metsurivähennyksen.

”Jos kaikki olisi ollut verolla, eläkekertymä olisi parempi”, Perkiö pohtii.

Viime vuosikymmeninä suurin muutos metsurin työssä on ollut suunnittelun ja logistiikan parantuminen.

”Työ on muuttunut koko ajan itsenäisemmäksi. Kartat ovat kehittyneet hurjasti”, metsäasiantuntija Olli Turja sanoo.

Myös Turjalla on omakohtaista kokemusta metsurin työstä, sillä hän suoritti vuonna 1989–1990 metsurikurssin Tuomarniemen oppilaitoksessa Vetelissä. Tuolloin kartat olivat vielä mustavalkoisia, ja taimikot piti käydä erikseen nauhoittamassa.

Nykyään työmaakartat lähetetään suoraan kännykän mobiilisovellukseen. Nauhoja ei tarvita, kun GPS näyttää missä kohdin kuviota metsuri kulloinkin liikkuu. Perkiö pitää silti aina varalta mukana paperikarttaa.

Istutustyön merkittävin käännekohta tapahtui 1980-luvulla, kun taimitarhat alkoivat kasvattaa paakkutaimia. Sitä ennen metsurit olivat istuttaneet paljasjuuriset taimet käsin kuokalla.

”Taimet piti kantaa kohteelle muovipussissa ja laittaa vesiojaan valeistutukseen”, Perkiö muistelee.

Nykyään metsänhoitoyhdistys pyrkii hoitamaan kaikki taimien kuljetukset mönkijällä.

”Tavoitteena on, että metsuri tekee työtä, johon on palkattu”, Turja sanoo.

Viime vuonna eläkkeelle jäänyt metsuri ei ole ehtinyt liikoja lepäillä. Perkiöllä on pihallaan kolme klapeja pullollaan olevaa varastoa. Kuva: Johannes Tervo

Merkittävin metsurien terveyttä edistänyt muutos on ollut moottorisahahakkuiden loppuminen.

Metsäkoneet alkoivat syrjäyttää metsureita Suomessa 1990-luvun puolivälin paikkeilla. Metsäyhtiöt olivat koneellistamisen kärkijoukoissa.

Perkiö siirtyi metsänhoitoyhdistyksen palvelukseen vuonna 1997, kun työt metsäyhtiön palveluksessa loppuivat. Turja oli aloittanut oman uransa mhy:ssä vain kuukautta aiemmin.

”Kun näin Sepon ensimmäistä kertaa, ajattelin, että mikäs ihmeen mies se on tullut toimistolle farkkutakki päällä”, hän muistelee naureskellen.

Etelä-Pohjanmaan mhy:ssä moottorisahahakkuita tehtiin vielä 2000-luvun alkupuolelle saakka.

”Ensimmäinen motoketju tuli vuonna 2005. Parhaimmillaan metsureita oli vuonna 1999 viitisentoista. Nyt meillä on kolme, mutta töitä kyllä riittää. Tarvitsemme eläköitymisten takia pian pari lisää, mutta ammattilaisia ei ole helppo löytää”, Turja pohtii.

Nykymetsurin työstä noin kolmasosa on taimikon varhaishoitoa, kolmasosa varsinaista taimikonhoitoa ja kolmasosa ennakkoraivausta.

”Etelä-Pohjanmaan mhy:llä on Lapuan alueella kaksi omaa motoketjua, joten tulee ennakkoraivauksia tämän tästä.”

Keväisin touko–kesäkuussa metsurit keskittyvät noin kuukauden ajan metsän viljelytöihin.

Runsaslumisina talvina metsureilla voi olla jopa kolmen kuukauden mittainen lomautusjakso, jolloin he joutuvat turvautumaan liiton ansiopäivärahaan. Metsurit kuuluivat aiemmin Puu- ja erityisalojen liittoon, joka yhdistyi vuonna 2018 Teollisuusliittoon.

Vähälumisina talvina työt voivat jatkua ympäri vuoden pääasiassa ennakkoraivauksia tehden.

Moottorisahaa metsurit käyttävät enää harvoin. Joskus apua tarvitaan motolle esimerkiksi tien päälle kallellaan olevien puiden kaatamisessa.

Pitkän uran metsurina tehnyt lapualainen Seppo Perkiö ei malta jättää sahaa varastoon, vaikka hän jäi viime vuonna eläkkeelle. Kuva: Johannes Tervo

Työvälineissä suurin kehitysaskel otettu raivaussahoissa, joiden käsiteltävyys ja turvavarusteet ovat parantuneet roimasti.

”Valjaat ovat nykyään mukavammat ja olkapäillä on vähemmän panoa. Moottorisahat ovat yhä aika samanlaisia kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten”, Turja sanoo.

Parasta moottorisahaa udellessa vastaus tulee saman tien.

”Husqvarnan 242 moni ottaisi, jos saisi. Paras saha, mitä on ollut”, molemmat miehet tuumaavat yhteen ääneen.

Nykymetsurin suurin työturvallisuusriski ovat hieman yllättäen kypärän alle tunkeutuvat ampiaiset. Perkiöllä on niistä omakohtaista kokemusta. Metsuri selvisi onneksi hyökkäyksestä pahemmitta vaurioitta.

”Kerran sahasin kahtena peräkkäisenä viikkona maa-ampiaisten pesään tiheässä ojanvarressa ja sain parikymmentä pistosta.”

Vaikka työvälineet ovat kehittyneet vuosien varrella, vaatii metsurin työ yhä hyvää fyysistä kuntoa ja kaloripitoista evästä.

”Leipää, juustoa, makkaraa ja kahvia. Ruokaa pitää syödä vähän kerrallaan noin tunnin välein. Liian täydellä mahalla ei jaksa sahata”, Perkiö sanoo.

Mielikuvissa ruutupaitaan pukeutunut metsuri istuu kannon nokassa toisessa kädessään kahvikuppi ja toisessa tupakka. Onko stereotypiassa jotain perää?

Perkiö vilauttaa vastaukseksi työtakin alle puetun ruutupaidan kaulusta ja kysyy viereistä kuusentaimikkoa vilkuillen ”joko mennään raivaamaan”.

Perkiö istutti Lapualla sijaitsevan taimikon vuonna 2014 ja teki siihen varhaishoidon viime vuonna. Uudet vuosikasvaimet ovat silmämääräisesti mitattuna ainakin puolimetrisiä. Parissa vuodessa mittaa on tullut reilusti yli metrin.

”Seuraava taimikonhoito tehdään vasta vuonna 2028, jos kasvu jatkuu yhä näin kovana”, Turja arvioi.

Tällä hetkellä Suomessa työskentelee arviolta pari tuhatta metsuria. Metsureille riittää Turjan mukaan töitä myös tulevaisuudessa. Kotimaisen työvoiman riittävyys ei sen sijaan ole niinkään varmaa.

”Baltian maista tulleiden metsureiden määrä on koko ajan lisääntynyt. En usko, että se tulee ainakaan vähenemään”, Turja arvioi.

Omatoimisten metsänomistajien määrä on vähentynyt jatkuvasti. Se lisää metsureilla teetettävien töiden määrää.

”Viljelijöiden työmäärät ovat kasvaneet tilakoon mukana, eikä heillä ole aikaa metsänhoitoon. Lisäksi monet metsänomistajat käyvät kokopäivätöissä.”

Lapualla sijaitseva kuusitaimikko on kasvanut kuin silmissä Perkiön viime vuonna tekemän varhaishoidon jälkeen.  Kuva: Johannes Tervo

Metsureita koulutetaan tänä päivänä 21 oppilaitoksessa ympäri maan.

Vanhempien metsureiden joukossa on jonkin verran itseoppineita ammattilaisia, joilla ei ole takataskussaan tutkintoa. Heidän määränsä vähenee kuitenkin vuosi vuodelta eläköitymisen vuoksi, arvioi Metsäkoulutus ry:n toiminnanjohtaja Ville Manner.

Työtehoseuran ja Metsäkoulutus ry:n tilastojen perusteella metsuri-metsäpalveluiden tuottajan tutkinnon suoritti viime ja toissa vuonna noin 120 henkeä. Vuonna 2019 valmistuneita oli 179. Läheskään kaikki tutkinnon suorittaneet eivät kuitenkaan päädy metsurin töihin.

Myös metsätalousyrittäjän ja metsäpalveluyrittäjän tutkinnon suorittaneita työskentelee metsureina.

Mannerin mukaan tarkkoja hakijamääriä on vaikea arvioida, sillä hakeminen tapahtuu metsäalan perustutkintoon. Hakijamäärien arviointia hankaloittaa myös se, että koulutukseen voi hakea jatkuvan haun kautta. Tutkinnon sisällä voi suuntautua metsuriksi, metsäenergian tuottajaksi, metsäkoneasentajaksi tai metsäkoneenkuljettajaksi.

”Vetovoiman eteen pitää tehdä työtä lisää, jotta nuoret kiinnostuvat metsurin koulutuksesta ja ammatista”, sanoo Manner.

Metsurien ammattitaitoa tarvitaan myös jatkossa, jotta metsien hoidosta ja hiilinieluista huolehtimisesta saadaan pidettyä kiinni.

Toivottavasti Perkiön kaltaiset työstään aidosti nauttivat roolimallit innostaisivat nuoria tarttumaan rohkeasti sahaan ja hakeutumaan metsuriopintoihin.

Ammatissa on rankkuudestaan huolimatta jotain erityistä taikaa – harva astelisi samanlaista intoa puhkuen kuusentaimikkoon vielä 50 vuoden työuran jälkeen.

Jutussa käytetty lähteenä myös Tauno Simosen toimittamaa kirjaa Metsätyön murrosvuodet (1992) ja Kari Kekkosen väitöskirjaa Hyvää vauhtia metsätöille (2011).