Aarteen lukija osallistui oman kotinsa puulattian kaikkiin työvaiheisiin ‒ ”Aikaa puiden kaadosta valmiiseen lattiaan kului noin vuosi”
”Ehkä joskus vuosien päästä tyttäreni ymmärtää, miten monien vaiheiden takana omien haaveiden täyttyminen voi olla ja kuinka hyvältä sitten tuntuukaan, kun asiat ovat kohdallaan”, kirjoittaa Timo Luokomaa.
”Vaimoni isä oli luvannut meille lattiaan tarvittavan puutavaran. Se vain kasvoi vielä metsässä parinsadan kilometrin päässä tulevasta talostamme”, Timo Luokomaa muistelee. Kuva: Sari GustafssonOn vuosi 1985, istun talomme olohuoneessa ja nuorempi tyttäristämme leikkii lattialla. Jostain syystä hän nostaa maton kulmaa ja alkaa pienellä sormellaan hioa lattiaa yhdestä kohtaa. Seuraan hetken touhua, nousen sitten ylös ja käyn katsomaan, mikä siellä lastamme niin kiinnostaa.
Lautalattiassa näkyy pyöreä puutapin kohta. Lakan alla, hiottu, lähes huomaamaton ja matolla peitetty.
Ajatukseni siirtyy muutaman vuoden taakse hetkeen, kun Jukka-talon edustaja nousi seisomaan pienessä kerrostalokeittiössämme, kätteli meitä ja onnitteli hyvästä talopakettivalinnasta. Kun edustaja oli lähtenyt, mietimme vaimoni kanssa tulevan kotimme sisustusta ja muiden ohella myös lattiamateriaalia.
Päädyimme puulattiaan, eikä vähiten siksi, että vaimoni isä oli luvannut meille siihen tarvittavan puutavaran. Se vain kasvoi vielä metsässä parinsadan kilometrin päässä tulevasta talostamme, ja hanke tuntui siinä hetkessä aika kaukaiselta.
Seuraavana talvena puut kaadettiin, ja olin mukana vinssaamassa niitä metsästä tien varteen. Aikamoista hommaa oli viedä vinssilenkki 70 sentin paksuisessa lumikinoksessa tukin ympärille ja valvoa siinä vieressä kävellen, että puu siirtyy ongelmitta laanille. Välillä tukkia piti ohjata rautakangella. Hikistä hommaa, mutta hyvin se onnistui. Mukana talkoissa oli appeni naapuri Matti, jolla näytti olevan viiden miehen voimat. Niin kätevästi puun käsittely häneltä sujui.
Laanilta puut siirrettiin anoppilan navetan päätyyn, jossa seuraavana keväänä paikallinen sahuri muutti tukin olomuodon lattialaudoiksi sekä muuksikin tarvittavaksi puutavaraksi. Maaliskuun aurinkoisessa pakkasaamussa läheisen kylän keskustaan kantautui määrätietoinen sirkkelin ääni, ja tuoreen puun tuoksu täytti tienoon.
Kun lumet vihdoin sulivat, hyppäsin Hämeenlinnassa junaan kohti Keski-Suomea mennäkseni repsikaksi paikalliselle kuorma-autoilijalle, joka oli luvannut ajaa laudat noin 220 kilometrin matkan Laukaasta Hämeenlinnaan. Lastaus auton lavalle sujui ongelmitta, samoin hitaanpuoleinen ajomatka Keski-Suomesta Hämeeseen.
Perillä puutavara taaplattiin silloisen työnantajani Verkkonet Oy:n tehtaan pihalle Kantolaan odottamaan seuraavaa vaihetta eli lattialautojen kuivaamista ja höyläämistä.
Kesän koittaessa siirsin lattialaudat peräkärryllä Hauholle höyläämöön ja sieltä sitten kuivaamisen jälkeen uudelle rakennuksellemme lämpimään odottamaan pääsyä lopulliseen sijoituspaikkaansa, lattiaan.
Aika monta työvaihetta tuleva lautalattia oli jo siinä vaiheessa kokenut.
Lattiakoolingit naputeltiin ja sidottiin rautalangoilla paikoilleen, suoruus tarkastettiin pitkällä vatupassilla, välit täytettiin eristevillalla, ja sitten alkoi naulaus. Lauta kerrallaan syntyi uutta lattiaa, ja kyllä silmä lepäsi hienossa materiaalissa.
Olin naulauksessa apuna Ristolle, kirvesmiehelle, joka otti asiakseen talomme rakentamisen. Kuin työtämme keventääksemme keksimme siinä vasaroiden paukkeessa, että juttelemme toisillemme kaikki asiat omatekoisella, siinä hetkessä keksityllä varsinaissuomalaisella murteella ja nuotilla.
”Gas gyl maar naulat hyvin sujahtaa, gun gyllin vasaralla gumauttaa. An ny gumminkis niit naulojas, jot ei gogonans repusta lopu.” Ja taas naurettiin ja naputeltiin. ”Kas gummallista, ko lopputulos paggaa hymyilyttään. Gyl maar niin tekee gumminkis.”
Muutama pahempi oksanreikä porattiin, ja niihin naputeltiin puutappi tukkeeksi. Kun lattia oli valmis, se vielä hiottiin ja lakattiin muutamaan kertaan. Aikaa puiden kaadosta valmiiseen lattiaan oli kulunut noin vuosi.
Muuttopäivä sattui joulukuun alkuun. Lattia kiilteli uutuuttaan, ja sanomaton tyytyväisyys paistoi kasvoiltamme saatuamme viimeisenkin pakaasin uuteen kotiin. Risto tuli myöhemmin vaimonsa kanssa vierailulle kättensä jälkiä katsomaan. Kun tyttäremme avasi oven, hän totesi, että ”täällä on meidän Risto”. ”Siltä minustakin on tuntunut”, tokaisi Riston vaimo. Sen verran tunteja Ristolle oli työmaallamme syksyn aikana kertynyt.
Istun vielä hetken lattialla matonkulma hyppysissäni, muistelen puulattian työvaiheita ja katson tuota hiottua puutappia. Ehkä joskus vuosien päästä tyttäreni ymmärtää, miten monien vaiheiden takana omien haaveiden täyttyminen voi olla ja kuinka hyvältä sitten tuntuukaan, kun asiat ovat kohdallaan.
Näissä mietteissä lasken maton kulman pyöreän puutapin peitteeksi ja astelen kiiltävää metsän aarretta pitkin saunaa lämmittämään.
Timo Luokomaa, Laukaa
Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 2/2024.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
